Diagnoosina uupumus

Noin kaksi viikkoa sitten havahduin siihen, että olin itkenyt koko sunnuntain. Syyksi itkuun riitti pieninkin synkkä ajatus, joka saavutti mieleni. Tiesin kyllä, mistä se johtuu ja olin tiennyt jo ainakin vuoden että tämä on tulossa. En vain ollut kyennyt tekemään asialle mitään. En pystynyt myöntämään, että olen liian väsynyt selviytyäkseni arjesta. 

Päädyin varaamaan ajan lääkäriltä, psykiatrilta, jolle kerroin tilanteen. Tuntui ihanalta, kun joku otti puheeni vastaan ja sanoi, että huomaa väsymykseni. Yksi hänen sanomistaan asioista jäi erityisesti mieleeni: “Sanot asiat niin nätisti, ettei kukaan kuule sinua”. Hän oli niin oikeassa ja nätisti puhumalla olen ruoskinut itseäni yli kolmen vuosikymmenen ajan.

Ensimmäinen viikko sairauslomastani kului töitä tekemällä. Soitin lukuisia puheluita työpaikalle ja kerroin sairausloman syyksi kriisin perheessä, lapsen vaikean murrosiän, puhuin akuutista kriisistä yleisesti ja fyysisistä oireista, joita koin. Kenellekään en sanonut, että olen uupunut. Häpeä on ollut yksi voimakkaimmista tunteista liittyen sairauslomaani. Tunsin sen jo lääkärin vastaanotolla ja kun kerroin siitä hänelle, hän totesi hymyillen että “toivottavasti se menee ohi”. Toivon todella, että se menee ohi!

Ensimmäisen viikon aikana ajattelin, että todennäköisesti toivun tästä nopeammin kuin kuukaudessa, jonka sairauslomani kestää. Koin oloni virkeämmäksi ja saamani lääkkeet auttoivat nukkumaan. Toisella viikolla ei olo ole enää tuntunut niin hyvältä. Tunnen pienimmässäkin vastoin käymisessä, kuinka ahdistus alkaa painaa rintaani. Yhtenä päivänä olen virkeämpi ja toisena päivänä tuntuu  etten pysty nousemaan sängystä ylös. Pelkään, että jos toipumiseni jatkuu tätä vauhtia, niin en ehkä ole kuukaudessa juurikaan voimakkaampi selviämään siitä, mitä elämäni tällä hetkellä on.

Uskon, että uupumiseeni on kaksi merkittävää syytä. Ensimmäinen on työ, joka on imenyt minusta voimaa niin paljon, ettei sitä ole jäänyt tarpeeksi muusta elämästä selviytymiseen. Toinen merkittävä syy on se, että olen nainen. Olen yrittänyt huolehtia sekä kodista, lapsesta, ulkonäöstä ja urasta. Mikäli en ole pystynyt kaikesta tästä huolehtimaan olen kokenut musertavaa syyllisyyttä. Tämä ei ole yleisesti miesten, eikä varsinkaan oman aviomieheni vika, mutta tämä on yhteiskunnassamme edelleen vallalla oleva kulttuuri, jonka minäkin olen omaksunut. Tämän kulttuurin muuttaminen on meidän kaikkien vastuulla.

Olen itse päästänyt tilanteen tähän pisteeseen ja nyt yritän ottaa itselleni vastuun tarpeideni tyydyttämisestä ja voimieni riittävyydestä huolehtimisesta. Olen muuttanut ruokavaliotani, aloittanut liikunnan (apunani minulla on pt) ja yrittänyt uskaltaa sanoa ääneen, että olen uupunut. Olen ajatellut opetella myös meditaatiota, joka voisi auttaa rauhoittamaan mieltäni ja helpottaa stressissä.

Tämä suunnitelma toipumiseen on rakentunut kahdessa viikossa ja kun kirjoitan tätä, niin mietin samalla, että onko tämä taas yksi projekti, joka ajaa minut uuteen syyllisyyden kierteeseen. Mitä jos en jaksa tehdä tätä kaikkea, minkä ajattelen auttavan toipumisessa?