Diagnoosina uupumus

Noin kaksi viikkoa sitten havahduin siihen, että olin itkenyt koko sunnuntain. Syyksi itkuun riitti pieninkin synkkä ajatus, joka saavutti mieleni. Tiesin kyllä, mistä se johtuu ja olin tiennyt jo ainakin vuoden että tämä on tulossa. En vain ollut kyennyt tekemään asialle mitään. En pystynyt myöntämään, että olen liian väsynyt selviytyäkseni arjesta. 

Päädyin varaamaan ajan lääkäriltä, psykiatrilta, jolle kerroin tilanteen. Tuntui ihanalta, kun joku otti puheeni vastaan ja sanoi, että huomaa väsymykseni. Yksi hänen sanomistaan asioista jäi erityisesti mieleeni: “Sanot asiat niin nätisti, ettei kukaan kuule sinua”. Hän oli niin oikeassa ja nätisti puhumalla olen ruoskinut itseäni yli kolmen vuosikymmenen ajan.

Ensimmäinen viikko sairauslomastani kului töitä tekemällä. Soitin lukuisia puheluita työpaikalle ja kerroin sairausloman syyksi kriisin perheessä, lapsen vaikean murrosiän, puhuin akuutista kriisistä yleisesti ja fyysisistä oireista, joita koin. Kenellekään en sanonut, että olen uupunut. Häpeä on ollut yksi voimakkaimmista tunteista liittyen sairauslomaani. Tunsin sen jo lääkärin vastaanotolla ja kun kerroin siitä hänelle, hän totesi hymyillen että “toivottavasti se menee ohi”. Toivon todella, että se menee ohi!

Ensimmäisen viikon aikana ajattelin, että todennäköisesti toivun tästä nopeammin kuin kuukaudessa, jonka sairauslomani kestää. Koin oloni virkeämmäksi ja saamani lääkkeet auttoivat nukkumaan. Toisella viikolla ei olo ole enää tuntunut niin hyvältä. Tunnen pienimmässäkin vastoin käymisessä, kuinka ahdistus alkaa painaa rintaani. Yhtenä päivänä olen virkeämpi ja toisena päivänä tuntuu  etten pysty nousemaan sängystä ylös. Pelkään, että jos toipumiseni jatkuu tätä vauhtia, niin en ehkä ole kuukaudessa juurikaan voimakkaampi selviämään siitä, mitä elämäni tällä hetkellä on.

Uskon, että uupumiseeni on kaksi merkittävää syytä. Ensimmäinen on työ, joka on imenyt minusta voimaa niin paljon, ettei sitä ole jäänyt tarpeeksi muusta elämästä selviytymiseen. Toinen merkittävä syy on se, että olen nainen. Olen yrittänyt huolehtia sekä kodista, lapsesta, ulkonäöstä ja urasta. Mikäli en ole pystynyt kaikesta tästä huolehtimaan olen kokenut musertavaa syyllisyyttä. Tämä ei ole yleisesti miesten, eikä varsinkaan oman aviomieheni vika, mutta tämä on yhteiskunnassamme edelleen vallalla oleva kulttuuri, jonka minäkin olen omaksunut. Tämän kulttuurin muuttaminen on meidän kaikkien vastuulla.

Olen itse päästänyt tilanteen tähän pisteeseen ja nyt yritän ottaa itselleni vastuun tarpeideni tyydyttämisestä ja voimieni riittävyydestä huolehtimisesta. Olen muuttanut ruokavaliotani, aloittanut liikunnan (apunani minulla on pt) ja yrittänyt uskaltaa sanoa ääneen, että olen uupunut. Olen ajatellut opetella myös meditaatiota, joka voisi auttaa rauhoittamaan mieltäni ja helpottaa stressissä.

Tämä suunnitelma toipumiseen on rakentunut kahdessa viikossa ja kun kirjoitan tätä, niin mietin samalla, että onko tämä taas yksi projekti, joka ajaa minut uuteen syyllisyyden kierteeseen. Mitä jos en jaksa tehdä tätä kaikkea, minkä ajattelen auttavan toipumisessa?

Paremman päivän merkki on kun jaksaa laittaa kynsilakkaa ja miettiä, mitä pukee päälle.
Kommentit (6)
  1. Hei Liisa,

    Ja kiitos mielenkiintoisesta blogistasi. Muutenkin tykkään näistä Lilyn blogeista, vaikka useimmat kirjoittajat ja lukijatkin ovat naisia, koska täältä löytyy hyvin mielenkiintoisia ja persoonallisia blogeja – kuten nyt tämä sinun.

    Olen itse työskennellyt koulutusalalla nyt 17 vuotta ja etenkin viime vuosikymmenellä, ”nuorena leijonana”, uupuminen ei ollut minultakaan kuin kyynärän päässä. Myös muutama työkaverini on ollut vuosien varrella uupumuksesta johtuen sairaslomalla. Myös osa ystävistäni on saanut diagnoosikseen uupumuksen. Tämä diagnoosi on valitettavasti melko yleinen – ja siksi on hyvä että siitä myös kirjoitetaan ja puhutaan.

    Huomioni näistä edellä mainituista henkilöistä onkin, että tavallaan tällainen valitettava tilanne jotenkin aina yllättää sekä työtoverit että ystävät, vaikka myöhemmin ajatellen merkit ovatkin olleet näkyvillä jo jonkun aikaa. Toinen huomioni on ollut, että heidän sairaslomansa on usein aluksi ”edennyt” niin hyvin, että henkilö on jo ajatellut, että johan tästä voisi lähteä töihin. Ja sitten olo onkin taas heikentynyt. Ja vasta tästä pohjakosketuksesta on sitten lähtenyt tmatka kohti tasapainoa.

    Töissäkäyvillä perheellisillä naisilla on aika kortilla, mutta onneksi nähdäkseni myös me miehet olemme lisänneet vastuutamme myös lastenhoidosta ja kotitöistä. Emme kuitenkaan varmaan vielä keskimäärin riittävästi! Ehkä suurin kysymys onkin kaltaisillesi, ja ehkä vähän minunkin tyylisille vastuunkantajille on, että kuka huolehtii myös meistä? Teemmekö me sitä itsekään riittävästi? Siksi juuri mainitsemasi liikunta, itsensä ilahduttaminen pikkujutuilla – oli se sitten lakatut kynnet, hyvä kirja tai HBO-sarja – on todella tärkeää. Myös liikunnan lisääminen on hyvä juttu – se on parasta itsehoitoa ikinä! En ole itsekään liikkunut viime vuosina riittävästi riittävästi, mutta olen nyt syksyllä löytänyt taas kuntosalin ilot.

    Tiedän että tämä alkuperäinen postauksesi on jo viime keväältä, mutta en silti malttanut olla kommentoimatta sitä nyt jälkikäteenkin positiviisesti ja kannustaen. Et ole asiasi kanssa todellakaan yksin!

    1. Liisa Karuselli
      9.10.2019, 16:41

      Kiitos kommentistasi! Jaan erityisesti ajatuksesi tuosta, että usein tilanteen vakavuutta ei ymmärretä heti. Aluksi pienikin olon parannus tuntuu helposti siltä, että vaara on vältetty ja tilanne hoidossa. Sitten jos romahdus tapahtuu ikään kuin uudestaan, kun on itse ajatellut voivansa paremmin, niin pettymys tuntuu entistä kovemmalta. Työelämä on meillä maratonimatka, puhutaan usein suurin piirtein neljästä vuosikymmenestä. Siinä mittasuhteessa toipumiselle tarpeellinen aika ei ole paljoa. Loppupeleissä se aika, mikä toipumiseen käytetään, on koko työuraan verrattuna hyvin lyhyt.

  2. Täällä myös yksi uupunut. 3kk ollut jo kotosalla, pientä liikuntaa, mielekästä tekemistä niin pikku hiljaa noustaan.
    Välillä todella huonoja päiviä ja välillä jo super hyviä 🙂
    Muista antaa itsellesi tarpeeksi aikaa ja lupa levätä <3

    1. Liisa Karuselli
      23.4.2019, 07:13

      Kiitos kun kerrot ja voimia sinulle myös <3

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *