Tällä viikolla on vietetty Mielenterveyden keskusliiton koordinoimaa Mielenterveysviikkoa, jota on vietetty jo vuodesta 1974. Tarkoituksena on nostaa esiin erilaisia mielenterveysaiheisia teemoja. Tänä vuonna teemana on Mistä tietää?

Mistä tietää…

… että on aika hidastaa?
… että on masentunut?
… että ei voi hyvin?
… että läheinen ei voi hyvin?

Halusin osallistua teemaviikkoon kirjoittamalla mielenterveydestä, koska aiheesta puhutaan liian vähän. Haluan hieman avata omia ajatuksiani ja poistaa omalta osaltani häpeää, joka valitettavasti aiheeseen edelleen liittyy.

Olen itse asiassa viime aikoina joutunut pohtimaan tarkemmin omaa jaksamista ja vointia. Minun on siis luontevaa tällä hetkellä kirjoittaa aiheesta. Postaus on hyvin henkilökohtainen, sillä olen kokenut itseni ahdistuneeksi jo hetken aikaa.

On hyvin tyypillistä, että mielenterveysongelmat hiipivät arkeen ja elämään huomaamatta. Ihminen ei edes välttämättä itse huomaa tai tunnista oireita. Sen sijaan lähipiiri tai jopa ulkopuolinen henkilö voi huomata hyvinkin nopeasti, ettei kaikki ole nyt kunnossa. Toinen vaihtoehto on, että ahdistus/masennus/uupumus eskaloituu siihen pisteeseen, että vointi romahtaa.

Jälkikäteen ajateltuna omalla kohdallani henkinen uupumus on oireillut aina melko selvästikin.

Se alkaa yleensä fyysisenä väsymyksenä. Väsymyksenä, johon ei uni auta. Toisaalta myös uni alkaa olla heikkolaatuista päässä pyörivien asioiden ja mahdollisten painajaisten takia. Olen aina pystynyt nukkumaan syvintä unta päiväsaikaan. Työssäkäyvänä ihmisenä tämä ei kuitenkaan ole mahdollista muuta kuin viikonloppuisin, enkä halua käyttää viikonloppuja pelkästään nukkumiseen, vaikka lepo tärkeää onkin.

Seuraava oire omalla kohdallani on aloitekyvyttömyys, kyynisyys sekä mielenkiinnon menettäminen kiinnostaviin asioihin, kuten liikuntaan ja muihin harrastuksiin, hyvän ruuan laittoon, ystävien tapaamiseen, juhliin ja illanviettoihin jne. Teen ainoastaan pakolliset ja tarvittavat asiat eli hoidan työn, pakolliset arjen toiminnot kuten kaupassa käymisen ja siivoamisen. Muuten linnoittaudun yksin kotiin. Makaan sohvalla ja katson Netflixiä. Nykyään ymmärrän (yleensä) jo tässä vaiheessa, että nyt on jokin huonosti.

Viimeinen, selkein vaihe, on fyysisen oireilun alkaminen.  Stressinsietokyky laskee, sydän hakkaa, ruokahalu vähenee. Minulla on diagnosoitu paniikkihäiriö jo yli 10 vuotta sitten. Olen kuitenkin pärjännyt sen kanssa hyvin ja kohtauksia on ollut suhteellisen vähän. Viime aikoina kohtauksia on kuitenkin tullut ja ne ovat olleet voimakkaita. Niitä ei pysty mitenkään ennakoimaan, eikä laukaisevaa tekijää pysty aina edes tunnistamaan. Kohtausten arvaamattomuudesta kertoo hyvin se, että sain todella voimakkaan paniikkikohtauksen 30-vuotissynttäreilläni syyskuun lopussa. Kohtaus tuli aivan odottamatta, vaikka minulla oli hauskaa. Tästä kohtauksesta kesti toipua 2-3 tuntia. Olen saanut paniikkikohtauksen myös töissä ja keskellä yötä. Kun paniikkikohtaukset palaavat, tiedän, että nyt on ns. paletti levinnyt.

Kun vihdoin ymmärrän, että nyt ei ole kaikki hyvin, tunnistan varoitusmerkit kyllä jälkikäteen. Olen oppinut vuosien varrella tarkkailemaan omaa oloani, mutta edelleen ahdistus pääsee yllättämään silloin tällöin.

Olen aina ollut itseäni kohtaan vaativa, siis äärimmäisen vaativa.

Olen työstänyt asiaa vuosien varrella. On ollut vaikea oppia hyväksymään se tosiasia, ettei kaiken pidä olla täydellistä, vaan joskus vähempikin riittää. Tämä koskee myös itseäni ja asioita, joita teen. Itseä kohtaan ankara luonne ja ahdistuneisuus eivät ole hyvä yhdistelmä. Tämä kombo usein johtaa paniikkikohtaukseen jossakin kohtaa.

Vaikeinta itselleni on välillä sisäistää se, että nyt on pakko levätä ja laittaa terveys etusijalle. Joskus on pakko kuunnella terveydenhoidon ammattilaisia ja tehdä, kuten he ohjeistavat. Tarkoitan esimerkiksi sairauslomaa, työtehtävien muuttamista tai vaikkapa psykologilla tai psykiatrilla käyntiä. Ei riitä, että lievemmät uupumusjaksot ja oireet vain ohitetaan hoitamatta niitä kunnolla. Jossakin vaiheessa on pakko keskittyä hoitamaan sitä, mitä siellä takana on. Olen sitä mieltä, että on rohkeaa olla itselleen rehellinen ja pyytää apua, kun oma jaksaminen ei tahdo riittää tai jos on esimerkiksi kokenut jotakin traumaattista. Se, että hoitaa omaa terveyttään (oli se sitten fyysistä tai henkistä) ei tee kenestäkään heikkoa ihmistä tai huonoa työntekijää.

On myös tärkeä muistaa, ettei kenellekään tarvitse selitellä tätä asiaa. Aina löytyy ihmisiä, jotka puhuvat selän takana, pyörittelevät silmiään ja luulevat tietävän miten asiat ovat. Ihmiset kuitenkin kokevat asiat eri tavalla mm. luonteen ja elämänkokemusten vaikutuksesta. Olen ennen miettinyt aivan liikaa muiden mielipiteitä kaikessa. Todellisuudessa niillä ei ole mitään merkitystä. En koe enää tarvetta miellyttää muita. Ainoastaan minä itse tiedän miten asiat ovat ja mitä tarvitsen milläkin hetkellä. Toki poikkeuksena tässä ovat läheiset, luotettavat ihmiset, joiden mielipiteillä on väliä. Heistä on monesti hyötyä oman hyvinvoinnin edistämisessä.

Ihmissuhteista puheenollen, olen huomannut omassa käytöksessäni muutoksen. Vuosia sitten en pystynyt olemaan yhtään yksin, jos oli meneillään pahempi ahdistuskausi tai sain paniikkikohtauksen. Nykyään toimin aivan päinvastoin. Eristän itseni kaikesta mahdollisesta sosiaalisesta kanssakäymisestä ja viihdyn yksin omissa oloissani. En jaksa puhua juuri kenenkään kanssa ja saatan jopa olla ärtynyt. Jännä, miten tämä on kääntynyt aivan päälaelleen vuosien aikana. Tämä on varmasti ollut lähipiirilleni hämmentävää, sillä en ole tainnut heidän kanssaan tästä edes puhua.

Onneksi minulla on elämässäni läheisiä ystäviä sekä perheeni, jotka ovat tunteneet minut pitkään. On ihmisiä, jotka eivät suostu jättämään minua yksin kotiin miettimään, vaan soittavat niin kauan että vastaan, tulevat melkeinpä väkisin oven taa tai raahaavat minut ulos tekemään jotakin mukavaa. Olen tästä äärimmäisen kiitollinen.

Haluan muistuttaa, etteivät mielenterveysongelmat katso ikää, sukupuolta, parisuhdestatusta, ammattia, koulutusta, tulotasoa tai yhtään mitään muutakaan. Ne eivät myöskään tule kello kaulassa.

Kuka tahansa voi löytää itsensä tilanteesta, jossa kokee olevansa hukassa ja uupunut – ihan ilman traumataustaa tai diagnosoitua mielenterveyssairautta. Pitkään jatkunut työstressi saattaa johtaa työuupumukseen tai maton alle lakaistu ihmissuhdeongelma voi heijastua kaikkeen elämään.

Olen sitä mieltä, että joka ikinen ihminen hyötyisi terapiasta jollakin tavalla. Mitä aiemmin avun saa, sitä nopeammin toipuminen voi alkaa ja elämä palata normaaliksi. Vaikka ei hakeutuisi terapiaan saakka, on tärkeää, että löytää omat keinonsa käsitellä asioita ja purkaa stressiä. Näitä voivat olla esimerkiksi liikunta, meditointi, kirjoittaminen, lukeminen, musiikin kuuntelu tai syvällinen keskustelu ystävän kanssa. Olemme erilaisia, eri tavat toimivat eri ihmisillä.

Mielenterveystalo.fi sivulta löytyy erilaisia kyselyitä, jotka helpottavat oman psyykkisen voinnin arviointia ja seurantaa.

Kuvat: Eveliina Nokelainen

Olen onneksi hakenut apua ahdistukseen vuosia sitten, mutta tämä vaati sen, että ahdistus eteni sietämättömäksi. Olen saanut ammattilaisten avulla käsiteltyä asioita, joista esimerkiksi paniikkihäiriöni on johtunut sekä saanut työkaluja psyykkisen hyvinvoinnin hoitamiseen. Tässä asiassa ei kuitenkaan koskaan ole valmis, sillä taakkaa on valitettavasti kertynyt paljon lapsuudesta saakka. Nykyään kuitenkin tunnistan paljon paremmin, milloin pitää pysähtyä ja laittaa oma hyvinvointi etusijalle sekä milloin tarvitsen tukea omaan jaksamiseen. En usko, että olisin päässyt tähän pisteeseen ajatusmaailmassani tai elämässäni, jos en olisi aikoinaan hakenut ja saanut apua psyykkisen hyvinvoinnin hoitamiseen.

Voimia kaikille näiden asioiden kanssa kamppaileville! ❤

-Lilli