Tämä vuosi alkoi hieman eri tavalla kuin olin ajatellut. Erosin ja muutin yksin vuokra-asuntoon. Muutokset tapahtuivat parin viikon sisällä.

Kun koko elämä menee uusiksi, menee pää sekaisin, vaikka asioita olisikin työstänyt mielessään jo pidemmän aikaa. Olen silti toiminut hämmentävän tyynesti, vähän kuin autopilotilla. Tuntuu, kuin en itse tekisi näitä asioita vaan katselisin elokuvaa. 

Luulen, että nyt on päällä itsesuojelumekanismi, joka estää romahtamisen mullistusten keskellä. Olen melko varma, että jossain vaiheessa tulee kuitenkin se hetki. Se, kun sisäistän tämän kaiken ja stressi, ahdistus, suru sekä hämmennys purkautuvat. Tottakai jo nyt tulee kahlattua syvissä vesissä ja tunteet vetävät melkoista vuoristorataa joka päivä. 

Toisaalta olen helpottunut ja nautin yllättävän paljon yksinäisyydestä, mutta samalla tuntuu niin helvetin pahalta, kun parisuhde, jota rakennettiin vuosia, on hetkessä ohi. Siinä meni niin monta asiaa samalla kertaa, mm. tulevaisuuden suunnitelmat ja ihana koti. Sormessa on vielä painauma sormuksesta.

Tuntuu, että sisimpäni on pieninä sirpaleina, joita koitan keräillä kasaan päivä päivältä. Olo on sama kuin Taylor Swiftillä Out of the Woods-videossa. Olisin muuten voinut itse kirjoittaa biisin sanat, niin paljon niihin samaistun.

Muuttopäivän iltana muuttoporukan lähdettyä istuin uuden asuntoni lattialla. Katselin huonekaluja, jotka olivat vielä edellisenä päivänä olleet vanhassa asunnossa, jossa yhdessä asuimme. Ne näyttivät niin erilaisilta tässä vieraassa asunnossa. Jotain tuttua, mutta ei sitten kuitenkaan. Niitä fiiliksiä ei voi pukea sanoiksi.

Olen ollut aivan hämmästynyt ja älyttömän kiitollinen siitä tuen määrästä, mitä olen saanut. Perheenjäsenet, ystävät, sukulaiset, ja someystävät ovat olleet ihan käsittämätön voimavara. Toisaalta, olen saanut myös pari negatiivista, arvostelevaa ja suorastaan syyllistävää kommenttia, joita en todellakaan kaipaa tällä hetkellä. Olen rajannut sellaiset ihmiset pois elämästäni, sillä mielenterveyteni ei kestä nyt mitään turhaa paskaa suoraan sanottuna – eikä tarvikaan kestää.

Kaikkein yllättävin asia kaikista on silti ollut minä. Mistä hitosta ammensin voimaa viedä loppuun tämän ratkaisun? Miten ihmeessä olen hoitanut kaikki asiat, etsinyt heti puuttuvat huonekalut, soitellut virastoihin, vastannut videohaastatteluun mahdollista työpaikkaa varten, siivonnut uutta asuntoa ja muistanut jopa onnitella ystävää nimipäivänä? Sitä niin helposti aliarvioi itsensä.

Vaikka en tiedä mitä elämässäni tapahtuu seuraavaa puolta tuntia pidemmälle, enkä sitä miten selviän henkisesti tai taloudellisesti, niin sen tiedän, että tämä on se mitä tarvitsen juuri tällä hetkellä.

”On suuri valhe, että joku muu voi tehdä sinut onnelliseksi. Ei voi. Onnellisuus kumpuaa meistä, se on meissä. Se syntyy syvällä sisimmässä – on jokaisen henkilökohtainen valinta olla onnellinen. Tiedostaa, ottaa ja pitää se asenne, elämän ikävistä asioista huolimatta.”

’When nobody else celebrates you, learn to celebrate yourself. When nobody else compliments you, then compliment yourself. It’s not up to other people to keep you encouraged. Or happy. It’s up to you. Encouragement and happiness should come from the inside.”

Nämä Vilhelmiinan sanat kolahtivat niin kovaa, että oli pakko lainata niitä tähän postaukseen <3

Kirjauduin eilen blogiin ensimmäisen kerran melkein kahteen viikkoon. En ole pystynyt hetkeen miettimään yhtään mitään some-elämää. On ahdistanut ajatus siitä, että kaikki puolitutut saavat tietää tilanteen.

Nyt tämän postauksen kirjoittaminen ei enää tuntunut pahalta, vaan se tuli tarpeeseen. Palailen tässä pienin askelin, mutten ota siitä mitään paineita.

-Lilli