Matka minuuteen…

Jossain vaiheessa elämää alkaa huomata, ettei kaikkea voi enää selittää kiireellä. Ei voi enää väittää, ettei ehdi. Ei voi peittää väsymystä tekemisellä. Ei voi paeta ajatuksia suorittamalla lisää.
Sisällä on jokin, joka alkaa kuiskata – hiljaa, mutta varmasti.

tule kotiin.

Minusta tuntuu, että matka minuuteen ei ole matka kauas. Se ei ole suuri päätös eikä elämäntapamuutos, jonka pitäisi näyttää ulospäin miltään. Se on ennemmin paluu. Paluu siihen, mikä on ollut minussa koko ajan, mutta jonka yli olen joskus kulkenut liian nopeasti.

Kun pysähtyy, alkaa kuulla

Hiljaisuus voi pelottaa. Se on kuin tyhjä huone, johon astuu ja pelkää, että siellä odottaa jotakin vaikeaa: tunteita, joita on siirtänyt myöhemmäksi, ajatuksia joita ei ole halunnut ajatella, kaipuuta jota ei ole uskaltanut tunnistaa.

Mutta useimmiten hiljaisuus ei ole tyhjä. Se on täynnä.

Täynnä pieniä asioita, jotka ovat yrittäneet saada huomiota jo pitkään:

• kehon viisaus
• sydämen väsymys
• tarve olla enemmän oma ja vähemmän kaikkea muille

Kun elämässä pysähtyy, alkaa kuulla sen, mikä ei koskaan huutanut – mutta ei myöskään koskaan kadonnut.

Minuus ei löydy lisäämällä – vaan luopumalla

Jossain vaiheessa ymmärsin tämän: minä en löydä itseäni lisäämällä elämääni asioita, vaan luopumalla niistä, jotka eivät ole minun.

Moni meistä kerrostaa elämää vuosien aikana: rooleja, odotuksia, miellyttämistä, pärjäämistä, järkevää minää, vahvaa naista. Ja joskus ne kaikki ovat olleet tarpeen. Ne ovat auttaneet selviämään, rakentamaan, pitämään arjen kasassa. Mutta jos niiden alle jää se, kuka oikeasti olen, alkaa tulla tunne kuin hengittäisi liian pienessä tilassa.

Silloin alkaa nousta kysymyksiä, jotka ovat hiljaisia mutta tärkeitä:

• mikä on minulle totta?
• mitä minä oikeasti tarvitsen?
• mistä olen väsynyt, vaikken ole myöntänyt sitä?
• mitä haluaisin, jos en pelkäisi?

Matka minuuteen on usein sitä, että uskaltaa olla rehellinen – itselleen.

Matka minuuteen on myös itsensä kohtaamista

Minuus ei ole vain kaunista ja valmista.

Se on myös keskeneräistä, säröistä ja joskus haavoittuvaa. Matka minuuteen tarkoittaa välillä sitä, että joutuu kohtaamaan itsessään myös kaiken sen, minkä on tottunut siistimään pois: pettymykset, pelot, rajat jotka eivät pitäneet, sanat joita ei sanottu, unelmat jotka jäivät.

Ja silloin on hyvä muistaa: keskeneräisyys ei ole merkki epäonnistumisesta.

Se on merkki siitä, että elää. Matka minuuteen ei ole matka täydellisyyteen, vaan matka aitouteen.

Minuus löytyy pienistä asioista

Minuus ei aina löydy suurista oivalluksista. Joskus se löytyy siitä, että juo aamukahvin hiljaisuudessa. Kävelee ilman määränpäätä. Pysähtyy hetkeksi ikkunan ääreen. Laittaa kauniin paidan ihan vain itselleen.

Joskus se löytyy siitä, että sanoo ei yhdelle asialle ja samalla kyllä itselle. Tai siitä, että antaa itselleen luvan itkeä ilman selityksiä. Minuus ei useinkaan ole äänekäs. Se on hiljainen. Ja se odottaa.

Minuudessa on rauha, jota ei tarvitse todistaa

Kun matka jatkuu, alkaa huomata, miten paljon elämässä on ollut asioita, joita on tehnyt todistaakseen kelpaavansa. Että on tehnyt tarpeeksi. Jaksaa tarpeeksi. On hyvä ihminen, hyvä nainen, hyvä kaikkea.

Mutta minuus ei ole suoritus. Minuus on se, mitä olen silloin, kun mikään ei vaadi minulta mitään. Silloin alkaa löytyä uudenlainen rauha. Sellainen, jossa ei tarvitse jatkuvasti muuttaa itseään sopiakseen johonkin. Ja silloin voi ajatella: minä saan olla minä. tässä vaiheessa. tässä iässä. tässä elämässä.

Minuus on koti

Minusta matka minuuteen ei ole projekti, joka valmistuu joskus. Se on koti, jota rakennetaan hitaasti.

Pienistä valinnoista:

• kuuntelenko itseäni
• uskallanko päästää irti siitä, mikä ei ole enää minun
• uskallanko olla totta itselleni
• uskallanko antaa itselleni sellaisen elämän, jota sydämeni oikeasti kaipaa

Ja kun matka etenee, huomaa eräänä päivänä: en etsi enää itseäni. Olen löytänyt sen paikan, jossa voin olla minä. Ja se on paljon.