Miksi ennen osattiin olla onnellisia vähemmällä?

“Lapsena en tiennyt olevani onnellinen. Luulin, että kaikki elivät niin kuin me. Vasta aikuisena ymmärsin, kuinka vähän tarvittiin siihen, että sydän oli täynnä.”

Ei meidän lapsuudessamme ollut kaikkea. Ei ollut älypuhelimia, suoratoistopalveluja eikä jatkuvaa kiirettä harrastuksesta toiseen. Silti en muista tunteneeni, että jotakin olisi puuttunut.

Kesäpäivä saattoi kulua metsässä, polkupyörän selässä tai laiturin nokassa. Eväänä oli voileipä ja mehu. Joskus riitti, että ystävä koputti ovelle ja kysyi: “Lähdetkö ulos?”

Onnellisuus oli niin tavallista, ettei sitä edes huomannut.

Nyt aikuisena maailma tarjoaa meille enemmän kuin koskaan ennen. Kaupat ovat täynnä tavaraa, kodit täyttyvät uusista hankinnoista ja kalenterit tekemisestä. Silti moni meistä kaipaa jotakin, jolle on vaikea löytää nimeä.

Ehkä emme kaipaakaan mennyttä aikaa.

Ehkä kaipaamme sitä tunnetta.

Sitä, että elämä ei ollut jatkuvaa suorittamista. Että iltaisin istuttiin pihalla ilman kiirettä. Kuunneltiin käen kukuntaa, katsottiin kuinka aurinko laski metsän taakse ja annettiin ajan kulua.

Nykyään tuntuu siltä, että jokainen hetki pitäisi käyttää tehokkaasti. Pitäisi tehdä enemmän, nähdä enemmän ja ehtiä enemmän.

Mutta ehkä elämä ei kysykään, kuinka paljon ehdimme.

Ehkä se kysyy, kuinka paljon ehdimme olla läsnä.

Olen huomannut, että kaikkein tärkeimmät muistoni eivät liity tavaroihin. Ne liittyvät ihmisiin. Yhteisiin kahvihetkiin. Mummolan pihapiiriin. Metsän tuoksuun sateen jälkeen. Siihen turvalliseen tunteeseen, että olin siellä, missä kuuluikin olla.

Onni ei ehkä koskaan ollutkaan siinä, että meillä oli vähän.

Vaan siinä, että osasimme nähdä paljon siinä vähässä.

Ja ehkä juuri sitä meidän kannattaisi opetella uudelleen.