Neliapila taskussa ja toive sydämessä

Joskus elämä antaa meille pieniä merkkejä.

Ei välttämättä sellaisia suuria ja ihmeellisiä, joista voisi olla varma, että tässä se nyt on. Vaan pieniä. Ohikiitäviä. Sellaisia, jotka huomaa vain, jos malttaa pysähtyä.

Neliapila on yksi sellainen.

Lapsena sitä saattoi etsiä ruohikosta silmät sirrillään. Ja kun vihdoin löysi, tuntui kuin olisi saanut käsiinsä jotain aivan erityistä. Neljä lehteä kolmen sijaan. Pieni poikkeama, joka sai uskomaan onneen.

Ehkä aikuisena emme enää etsi neliapilaa aivan samalla tavalla.

Tai ehkä etsimme sittenkin.

Etsimme merkkiä siitä, että elämä voisi vielä yllättää. Että jokin pitkään sydämessä kannettu toive voisi joskus löytää tiensä luoksemme. Että kaiken kokemamme jälkeenkin olisi lupa uskoa hyvään.

Minä ajattelen, ettei toivominen ole lapsellista.

Päinvastoin.

Se vaatii joskus aikuiselta enemmän rohkeutta kuin luopuminen.

Sillä kun toivomme, asetamme samalla jotakin herkkää alttiiksi. Myönnämme itsellemme, että tämä olisi minulle tärkeää.

Ja ehkä juuri siksi kaikkia toiveita ei tarvitse kertoa ääneen.

Jotkut niistä voi antaa universumille.

Jotkut Jumalalle.

Jotkut elämälle.

Tai pitää vain ihan omana pienenä salaisuutenaan.

🍀

Jos löytäisit tänään neliapilan, mitä sinä toivoisit?

Älä kerro minulle.
Kirjoita se hiljaa sydämessäsi. 🩷