Kun lakkaa yrittämästä hallita kaikkea

Olen aina ollut ihminen, joka haluaisi tietää:

Mitä tapahtuu seuraavaksi? Miten asiat järjestyvät? Milloin jokin epävarma asia saa vastauksen?

Epävarmuus ei ole koskaan ollut vahvin voimavarani. Olen kärsimätön ja varsinkin elämän suurissa kysymyksissä huomaan helposti yrittäväni ajatella asioita puhki ja löytää niihin vastauksen ennen kuin vastausta edes on.

Nuorempana ajattelutapaani oli positiivinen. Uskoin, että kun vain jaksaa uskoa hyvään, asiat kyllä järjestyvät.

Elämä on kuitenkin vuosien varrella opettanut, ettei se mene ihan niin.

Joskus elämä heittää häränpyllyä. Tulee asioita, joita ei voi ajatella positiiviseksi. Suunnitelmat muuttuvat, ovet sulkeutuvat ja joskus joutuu vain odottamaan, vaikka haluaisi jo tietää.

Silti uskon edelleen yhteen asiaan.

Mikä on tarkoitettu meille, löytää kyllä tiensä luoksemme.

Tämän ajattelutavan opin jo lapsuuden kodissa.

Äidiltäni.

Hän oli neljän lapsen yksinhuoltajaäiti ja kasvatti meidät neljä lasta. Hänen oma elämänsä ei aina ollut helppoa. Siihen mahtui menetyksiä, surua ja vastoinkäymisiä enemmän kuin kenenkään pitäisi joutua kantamaan.

Silti jostain hän löysi voimaa jatkaa.

Ehkä juuri häneltä olen oppinut sen, että asioilla on tapana järjestyä.

Ei niin, että ne aina järjestyvät hyvin.
Ei niin, että ne aina järjestyvät niin kuin itse toivoisimme.

Mutta jotenkin ne järjestyvät.

Elämä löytää uuden uoman, vaikka emme sitä siinä hetkessä näkisi.

Toisinaan sen huomaa ihan tavallisena päivänä.

Ei siksi, että kaikki olisi ratkaistu.

Vaan ehkä juuri siksi, ettei kaiken tarvitsekaan olla.

Sinä hetkenä tuli tunne, että elämä kantaa.

Me käytämme niin paljon aikaa tulevan murehtimiseen.

Mitä jos?

Entä sitten?

Miten tämä järjestyy?

Milloin minä tiedän?

Ehkä kaikkeen ei tarvitse vielä olla vastausta.

Ehkä meidän pitäisi useammin antaa itsellemme lupa vain olla siinä hetkessä, jossa olemme. Nauttia ihan tavallisesta ja toisinaan keskeneräisestä elämästä.

Ehkä joskus elämä tietää ennen meitä.

Meidän tehtävämme ei ole aina tietää, minne tie vie. Riittää, että otamme seuraavan askeleen.

Ja luotamme vähän siihen, että asiat järjestyvät.

Aina ne jotenkin järjestyvät.

Ehkä eivät juuri sillä tavalla kuin olisimme halunneet. Ehkä eivät silloin kun olisimme toivoneet.

Mutta jotenkin elämä löytää tiensä eteenpäin.

Ja ehkä siinä onkin yksi elämän suurista opeista, jonka olen saanut äidiltäni:

kaikkea ei tarvitse hallita, jotta elämä voisi kantaa.