Milloin viimeksi kuuntelit itseäsi?

Milloin viimeksi pysähdyit kuuntelemaan itseäsi? En tarkoita sitä, kun mietit päivän tekemisiä tai suunnittelet huomista. Tarkoitan sitä hiljaista hetkeä, jolloin uskaltaa kysyä itseltään, mitä minulle oikeasti kuuluu.

Olemmeko joskus niin kiireisiä kuuntelemaan muita, että oma äänemme jää kaiken muun alle? Tiedämme, mitä meiltä odotetaan, mitä pitäisi tehdä ja miten olisi hyvä toimia. Mutta tiedämmekö aina, mitä itse kaipaamme?

Elämä opettaa meitä monella tavalla. Opimme joustamaan, sopeutumaan ja kantamaan vastuuta. Opimme olemaan vahvoja silloinkin, kun väsyttää, ja jatkamaan eteenpäin, vaikka sisimmässämme jokin pyytäisi pysähtymään.

Kuinka usein sanommekaan itsellemme, että kyllä tämä tästä, sitten joskus on aikaa myös itselle?

Mutta entä jos emme huomaakaan, kuinka monta kertaa olemme siirtäneet itseämme myöhemmäksi?

Ehkä vuosien myötä alkaa ymmärtää, ettei elämä ole pelkästään sitä, mitä saamme aikaan tai mitä olemme toisille. Olemme myös niitä hiljaisia ajatuksia, joita emme aina sano ääneen. Olemme toiveita, jotka ovat saaneet odottaa, ja unelmia, joista emme ehkä ole uskaltaneet enää puhua edes itsellemme.

Mitä tapahtuisi, jos pysähtyisimme niiden äärelle?

Elämänkokemus voi muuttaa tapaamme katsoa maailmaa. Asiat, jotka ennen tuntuivat tärkeiltä, eivät ehkä enää tunnukaan. Toisten mielipiteet eivät paina samalla tavalla, eikä jokaiselle valinnalle tarvitse saada hyväksyntää. Voi alkaa kaivata enemmän rauhaa, rehellisyyttä ja tilaa olla juuri sellainen kuin on.

Mutta uskallammeko antaa itsellemme siihen luvan?

Uskallammeko sanoa ei silloin, kun sydän ja mieli kaipaavat lepoa? Uskallammeko valita toisin, vaikka joku ei ymmärtäisi? Ja uskallammeko myöntää itsellemme, että joskus olemme eläneet niin paljon muiden odotusten mukaan, ettemme enää oikein tiedä, mitä itse haluamme?

Ehkä itsensä kuunteleminen ei vaadikaan suuria päätöksiä. Ehkä se alkaa pienestä hetkestä, jolloin ei kiirehdi pois oman ajatuksensa luota. Siitä, että uskaltaa olla rehellinen itselleen ilman arvostelua ja antaa vastauksen tulla omassa tahdissaan.

Meillä on vain yksi elämä elettävänä. Kuinka surullista olisi kulkea se loppuun asti kuulematta sitä ihmistä, joka kulkee mukanamme joka päivä.

Itseämme.

Ehkä meidän ei tarvitsekaan etsiä itseämme kaukaa. Ehkä olemme olleet siinä koko ajan, mutta kaiken kiireen, velvollisuuksien ja odotusten keskellä emme ole malttaneet pysähtyä kuuntelemaan.

Ja ehkä juuri nyt olisi hyvä hetki kysyä itseltään: mitä minä tarvitsen, mitä minä toivon ja millaista elämää haluan tästä eteenpäin elää?

Sillä itsensä kuunteleminen ei ole itsekkyyttä. Se on myös rakkautta omaa elämää kohtaan.

Ehkä tärkein kysymys ei lopulta olekaan, olemmeko eläneet niin kuin olisi pitänyt, vaan olemmeko uskaltaneet elää niin kuin sydämessämme olemme toivoneet.