Kunhan hengität, huominen tulee ❤️

Syksy saa joskus ajatukset kulkemaan omia polkujaan.

Kun illat pimenevät aikaisemmin, sade piirtää ikkunoihin omia kuvioitaan ja maailma tuntuu ympärillä raskaalta, saattaa omakin mieli painua vähän alemmas. Tulee mietittyä elämää, menneitä ja tulevaa. Niitä asioita, joiden toivoisi olevan toisin, ja niitä, joiden puolesta on hiljaa sydämessään toivonut.

Kuinka usein me yritämmekään suunnitella elämää etukäteen. Mietimme, miten asioiden pitäisi mennä, mitä pitäisi tapahtua ja milloin kaiken pitäisi viimein asettua paikoilleen.

Mutta elämä harvoin kysyy meiltä, sopiiko sen aikataulu meille.

Joskus odotamme turhaan. Joskus petymme. Joskus jokin asia, jonka piti tuoda meille onnea, ei tuokaan sitä, mitä kuvittelimme. Ja joskus joudumme kulkemaan mutkan kautta, vaikka olisimme niin kovasti toivoneet suoraa tietä.

Silti elämä jatkuu.

Olen viime aikoina palannut ajatuksissani erään laulun sanoihin: hei, se menee hyvin tai se menee ohi.

Siinä on jotakin lohdullista. Ei siksi, että kaikki olisi aina hyvin, vaan siksi, ettei kaiken tarvitsekaan ratketa juuri tänään.

Kaikkea ei tarvitse tietää etukäteen. Kaikkeen ei tarvitse löytää vastausta. Eikä jokaisen huolen kanssa tarvitse valvoa koko yötä yrittäen keksiä, miten asiat saisi järjestymään.

Joskus riittää, että hengittää syvään ja antaa tämän päivän olla sellainen kuin se on.

Olen huomannut, että elämä osaa yllättää. Joskus vasta jälkikäteen ymmärtää, miksi jokin asia ei tapahtunutkaan silloin, kun sitä niin kovasti toivoi. Joskus huomaa, että odotuksen aikana on kasvanut itsekin. Ja joskus jokin aivan pieni, odottamaton asia tuo mukanaan iloa juuri silloin, kun sitä eniten tarvitaan.

Kaikki ei tietenkään järjesty niin kuin olisimme halunneet. Mutta joskus elämä tarjoaa jotakin sellaista, mitä emme olisi osanneet edes pyytää.

Ehkä toivo onkin juuri sitä. Ei varmuutta siitä, että kaikki menee suunnitelmiemme mukaan, vaan luottamusta siihen, että elämässä voi vielä tapahtua hyvää, vaikka emme juuri nyt näkisi, mistä se tulee.

Minä ajattelen toisinaan tähdenlentoa ja hiljaista toivetta, jonka ihminen lähettää matkaan. Sellaista pientä salaisuutta, jota ei välttämättä kerrota kenellekään. Toivetta, jonka haluaisi uskoa mahdolliseksi, vaikka ei tietäisi, toteutuuko se koskaan.

Ehkä kaikki toiveet eivät toteudu sellaisinaan. Mutta toivominen itsessäänkin merkitsee jotakin. Se kertoo, että sydämessä on vielä tilaa hyvälle. Että kaiken keskellä uskaltaa yhä odottaa jotakin kaunista.

Ja juuri sitä me tarvitsemme erityisesti silloin, kun maailma ympärillämme tuntuu levottomalta ja tulevaisuus epävarmalta.

Pieniä valoja pimeyden keskelle.

Lämpimän sanan. Toisen ihmisen hymyn. Kupillisen kahvia rauhallisena hetkenä. Viestin ihmiseltä, joka muistaa. Tai sen tunteen, että tänäänkin tästä päivästä selvittiin.

Aina ei tarvita suuria ihmeitä. Joskus riittää, että huomaa niiden pienten olevan yhä olemassa.

Syksykin kulkee aikanaan talveksi, ja talven jälkeen tulee uusi kevät. Luonto ei kiirehdi, vaikka me ihmiset niin usein kiirehdimme. Se osaa levätä, päästää irti ja odottaa oikeaa aikaansa.

Ehkä mekin voisimme opetella vähän samaa.

Antaa asioille aikaa. Hellittää hetkeksi otetta siitä, mitä emme voi hallita. Luottaa siihen, ettei keskeneräisyys tarkoita epäonnistumista eikä tämän päivän suru tarkoita sitä, ettei huomenna voisi olla kevyempi hengittää.

Jos jokin asia on tänään vielä auki, sen ei tarvitse tarkoittaa, että se olisi aina auki.

Ja jos jokin toive jää toteutumatta, se ei tarkoita, että kaikki hyvä olisi elämässä jo nähty.

Ehkä tänään ei tarvitsekaan tietää, miten kaikki lopulta järjestyy. Ehkä riittää, että uskaltaa uskoa huomiseen.

Sillä se menee hyvin tai se menee ohi. Ja kaiken sen keskellä elämä kuljettaa meitä eteenpäin, askel kerrallaan.

Pidetään siis kiinni toivosta. Annetaan itsellemme lupa väsyä, olla epävarmoja ja joskus myös surullisia. Mutta muistetaan jättää sydämeen pieni tila sille mahdollisuudelle, että jotakin hyvää on vielä tulossa.

Sillä huominen ei ole vielä kirjoitettu.

Ja kuka tietää, ehkä juuri sen tavallisen, odottamattoman päivän takana odottaa jotakin sellaista, mitä emme tänään osaa vielä edes toivoa.