Miksi meidän pitäisi jatkuvasti olla matkalla johonkin?

Tuntuu siltä, että nykyään olemme kaikki jatkuvasti matkalla johonkin. Kohti parempaa elämää, uusia tavoitteita, suurempia saavutuksia ja ennen kaikkea parempaa versiota itsestämme.

Pitäisi kehittyä, oppia uutta, löytää uusia kiinnostuksen kohteita, pitää huolta hyvinvoinnista, olla tehokkaampi, rohkeampi ja ehkä vähän viisaampikin. Joskus tuntuu, että pelkkä eläminen ei enää riitä, vaan elämästäkin pitäisi tehdä jatkuva kehitysprojekti.

Sosiaalinen media on täynnä uuden alun tarinoita. On uusia elämäntapoja, harrastuksia, opintoja, haasteita ja tavoitteita. Ihmiset kertovat, miten ovat löytäneet uuden suunnan tai tehneet elämässään suuria muutoksia. Ja hyvä niin. On hienoa, että ihmiset innostuvat, uskaltavat kokeilla ja haluavat pitää itsestään huolta.

Mutta kaiken tämän keskellä olen jäänyt miettimään yhtä asiaa.

Miksi meillä on niin usein kiire tulla joksikin muuksi kuin mitä jo olemme?

Paras versio itsestäni.

Siinäpä vasta mielenkiintoinen ilmaus. Ikään kuin meissä jokaisessa olisi olemassa jokin valmis, täydellinen versio, jota kohti pitäisi vain sinnikkäästi ponnistella. Ja nykyinen minä olisi lähinnä välivaihe, vähän keskeneräinen luonnos.

Mutta kuka sen parhaan version määrittelee? Onko se ihminen, joka ehtii eniten, näyttää hyvältä, osaa paljon ja saavuttaa tavoitteensa? Vai voisiko paras versio ihmisestä olla jotakin aivan muuta?

Minusta itsensä kehittäminen on hieno asia. On arvokasta opiskella, lukea, oppia vieraita kieliä, opetella uusia taitoja ja haastaa itseään. On myös hienoa tehdä elämäntapamuutoksia, huolehtia terveydestään ja löytää liikunnan ilo. Haaveet ja tavoitteet antavat elämälle suuntaa. Ne voivat avata ovia, joiden olemassaolosta emme edes tienneet.

Mutta ehkä ratkaisevaa on se, mistä muutoksen tarve kumpuaa.

Teemmekö asioita siksi, että olemme uteliaita ja haluamme kokea uutta? Vai siksi, että tunnemme jatkuvasti olevamme jotenkin riittämättömiä?

Näillä kahdella lähtökohdalla on aika suuri ero.

Uuden aloittamisessa on oma viehätyksensä. Uusi harrastus, kurssi, projekti tai suunnitelma voi tuoda mukanaan valtavasti innostusta. Alussa kaikki tuntuu mahdolliselta. Ideoita syntyy enemmän kuin ehtii toteuttaa, ja mielessä pyörii jo monta seuraavaa askelta.

Uutuuden viehätyksellä on kuitenkin tapana laantua. Se, mikä aluksi oli jännittävää, muuttuu vähitellen osaksi tavallista arkea. Uusi asia ei enää tarjoakaan samanlaista innostuksen tunnetta. Silloin katse saattaa jo kääntyä seuraavaan mahdollisuuteen.

Aivotkin pitävät uutuudesta ja palkitsevan kokemuksen odotuksesta. Dopamiini osallistuu tähän järjestelmään. Ehkä siksi uuden aloittaminen tuntuu toisinaan niin houkuttelevalta. Mutta elämä ei voi olla pelkkää uusien alkujen jahtaamista. Joskus olisi hyvä viipyä siinä, minkä on jo aloittanut, ja huomata, että myös jatkuvuudessa on oma arvonsa.

Me elämme ajassa, jossa meille tarjotaan jatkuvasti uusia tapoja tehdä itsestämme parempia. Mainokset, otsikot ja sosiaalisen median julkaisut muistuttavat meitä siitä, mitä kaikkea voisimme vielä saavuttaa. Välillä tuntuu, että tyytyväisyyskin on muuttunut tavoitteeksi, joka pitäisi suorittaa oikein.

Entä jos emme aina tarvitsisikaan uutta tavoitetta?

Entä jos voisimme joskus olla tyytyväisiä ilman, että se tarkoittaa paikalleen jäämistä?

Meidän ei tarvitse luopua haaveista tai lakata olemasta uteliaita. Ei tarvitse sulkea ovia uusilta kokemuksilta eikä tyytyä sellaiseen, mikä ei tunnu hyvältä. Elämä saa muuttua, ja me saamme muuttua sen mukana.

Mutta meidän ei tarvitse olla tyytymättömiä itseemme voidaksemme kasvaa ihmisinä.

Tätä ajatusta haluaisin vaalia.

Sillä ihminen on paljon muutakin kuin saavutuksensa, tavoitteensa, ulkoinen olemuksensa tai se, mitä hän seuraavaksi aikoo tehdä. Meissä on keskeneräisyyttä, ristiriitoja, omituisuuksia ja puolia, joita emme ehkä koskaan saa täysin hiottua. Eikä tarvitsekaan.

Saamme olla välillä epävarmoja. Saamme muuttaa mieltämme. Saamme innostua ja kyllästyä, aloittaa uudelleen tai jättää jotakin kesken. Saamme olla tavallisia ihmisiä, joilla ei aina ole suunnitelmaa seuraavalle kuukaudelle tai edes seuraavalle päivälle.

Ehkä meidän pitäisi opetella pysähtymään myös silloin, kun mitään erityistä ei ole saavutettu.

Huomaamaan, että elämä tapahtuu jo nyt. Ei vasta sitten, kun olemme saavuttaneet seuraavan tavoitteemme, oppineet kaiken tarvittavan tai muuttuneet sellaisiksi ihmisiksi, joita kuvittelemme meidän kuuluvan olla.

Haaveita saa olla. Niitä pitääkin olla. Mutta niiden rinnalla pitäisi olla tilaa myös tälle hetkelle.

Sillä jos olemme koko ajan matkalla johonkin, saatamme lopulta ohittaa monta sellaista hetkeä, joiden keskellä meidän olisi ollut hyvä olla.

Ehkä meidän ei tarvitse jatkuvasti etsiä parempaa versiota itsestämme.

Ehkä voisimme välillä vain tutustua tähän nykyiseen. Kaikkine vahvuuksineen, puutteineen ja keskeneräisyyksineen.

Ja huomata, että hänkin on ihan hyvä matkakumppani.

Hyvinvointi Oma elämä