Joulun aika
*sisältää mainoslinkke
Joulun aika ei saavu yhtenä päivänä. Se hiipii. Ensin se on vain aavistus ilmassa – hämärä, joka laskeutuu aiemmin kuin eilen, pakkasen purema poskilla, askelten kaiku pimeällä kadulla. Sitten se alkaa asettua sydämeen, kerros kerrokselta, kuin lumi joka peittää alleen kiireen jäljet.
Joulun aika on hiljaisempi kuin muu vuosi. Se kuuntelee. Se antaa tilaa muistoille, jotka muuten pysyvät taka-alalla: lapsuuden keittiö, jossa piparitaikina oli aina pehmeää ja maukasta, oman Äidin puuhastelut joulua valmistellen. Ääni, jota ei enää kuule mutta joka silti elää meissä. Joulu ei kysy, olemmeko valmiita – se vain muistuttaa, että olemme inhimillisiä.
Valo on joulun kieltä. Kynttilän liekki ei loista kirkkaasti, mutta se riittää, pieni valo pimeyteen. Se kertoo, ettei kaiken tarvitse olla suurta ja näyttävää ollakseen merkityksellistä. Pienikin lämpö pimeässä muuttaa koko huoneen. Ehkä siksi joulu koskettaa: se antaa luvan olla keskeneräinen, hiljainen, väsynytkin.
Joulun aika nostaa esiin myös kaihon. Kaiken ilon rinnalla kulkee haikeus niistä, jotka puuttuvat pöydästä, niistä jouluista, jotka olivat ja menivät. Mutta ehkä juuri siinä on sen kauneus. Joulu ei yritä pyyhkiä pois surua – se istuu sen viereen, sytyttää kynttilän ja jää. Joulussa on jotain merkityksellistä ja lumoavaa.
Kun maailma ympärillä vaatii enemmän, joulu kuiskaa vähemmän. Se kutsuu hidastamaan, katsomaan toista silmiin, olemaan läsnä ilman selityksiä. Se muistuttaa, että merkityksellisimmät hetket syntyvät usein silloin, kun emme tee mitään erityistä – vain olemme yhdessä. Annamme toisillemme tärkeän lahjan, läsnäolon hetkessä.
Joulun aika on lupa hengittää syvään. Lupa pehmetä. Lupa muistaa, mikä kantaa silloin, kun valo on vähäistä. Ja vaikka joulu lopulta väistyy, sen tunnelma voi jäädä. Pienenä liekkinä sisällemme, muistuttamaan, että pimeimmänkin keskellä on aina mahdollisuus valoon.
Aloitus kuvan lyhty täältä: