OSA 1
Kun hiljaisuus ei vielä rauhoita
– keho, joka elää yhä hälytystilassa
*kaupallinen yhteistyö, mainoslinkki Valco.fi
Hiljaisuus tulee ensin ulkopuolelle.
Äänet vaimenevat, vaatimukset hellittävät, aikatauluun ilmestyy tilaa.
Ja silti sisällä voi olla levotonta. Moni yllättyy tästä.
Luuli, että kun maailma viimein hiljenee, myös keho seuraa perässä.
Että rauha olisi välitön, kevyt, helpottava.
Mutta keho ei kiirehdi samaa tahtia kuin päätökset.Jos on elänyt pitkään valppaana,
jos on kuunnellut ympäristöä enemmän kuin itseään,
keho ei heti usko, että vaara on ohi. Se pysyy hereillä. Tarkkailee.
Odottaa seuraavaa vaatimusta. Hiljaisuus voi tuntua tyhjältä, jopa uhkaavalta.
Ikään kuin jokin tärkeä olisi unohtunut. Ikään kuin pitäisi tehdä jotakin, jotta kaikki ei kaatuisi.
Tämä ei tarkoita, että olet tehnyt väärän valinnan.
Se tarkoittaa, että kehosi on oppinut selviytymään.
Hälytystila ei ole vika.
Se on muistijälki ajasta, jolloin levolla ei ollut sijaa. Siksi levon keskellä voi nousta levottomuutta.
Siksi sydän hakkaa, vaikka mitään ei tapahdu. Siksi hiljaisuus tuo pintaan tunteita, joita ei ole ehtinyt tuntea.
Hiljaisuus ei vielä ole rauhaa. Se on tila, jossa totuus saa luvan näkyä.
Ja se on alku. Keho tarvitsee aikaa oppiakseen uuden kielen.
Kielen, jossa mikään ei vaadi. Kielen, jossa läsnäolo ei ole vaarallista.
Toipuminen ei ala keveydestä. Se alkaa kuuntelusta.
Ehkä juuri nyt ei ole tarkoitus voida paremmin –vaan olla läsnä, tuntea kaikki tunteet aidosti.