Ovi, jota en valinnut

Olen joskus miettinyt elämän valintoja. Niitä hetkiä, jolloin edessämme on useampi tie ja jokainen niistä vie johonkin erilaiseen. Joidenkin teiden kohdalla emme epäröi, vaan astumme rohkeasti eteenpäin. Toisten kohdalla jäämme seisomaan risteykseen, miettimään ja punnitsemaan. Ja joskus joku toinen näyttää meille oven, jonka olemassaolosta emme edes tienneet.

Elämässä on paljon ovia. Osa niistä avautuu eteemme aivan odottamatta. Jotkut avaamme, astumme sisään ja saamme nähdä, mitä niiden takana odottaa. Toiset jäävät suljetuiksi. Emme ehkä koskaan saa tietää, mitä niiden takana olisi ollut.

Minulla on yksi tällainen ovi, jota olen vuosien varrella joskus mielessäni raottanut.

Olin nuori, juuri lukion päättänyt ja maailma tuntui olevan avoinna. Olin suunnitellut pitäväni lukion jälkeen välivuoden. Tekisin töitä, hengähtäisin hetken ja miettisin rauhassa, mitä haluaisin seuraavaksi tehdä. Elämä ei ollut vielä piirtänyt eteeni mitään valmista suunnitelmaa.

Sitten elämääni tuli yksi mahdollisuus, jota en ollut itse osannut edes ajatella. Minulle tuttavani ehdotti, että lähtisin au pairiksi Kanadaan, Vancouveriin, suomalaiseen perheeseen. Hän suositteli juuri tätä perhettä ja ajatusta lähtemisestä.

Yhtäkkiä edessäni olikin aivan uudenlainen vaihtoehto. Kaukaisen maan, uuden arjen ja tuntemattoman elämän mahdollisuus. Nuorena, hieman ujona mutta uteliaana ihmisenä olisin saanut hypätä johonkin aivan uuteen.

Mutta en lähtenyt.

Olin rakastunut, elämä vei toiseen suuntaan ja jäin Suomeen. Aloitin työt päiväkodissa ja myöhemmin lähdin opiskelemaan. Elämä alkoi rakentua omalla tavallaan.

Joskus olen kuitenkin miettinyt, millainen elämäni olisi ollut, jos olisin tarttunut tuohon mahdollisuuteen. Millaisia ihmisiä olisin tavannut? Millaisia kokemuksia olisin saanut? Olisiko minusta tullut erilainen ihminen? Olisiko elämäni kulkenut aivan toisenlaisia polkuja?

En voi tietää. Kukaan ei voi.

Ehkä juuri siinä piilee elämän kiehtovuus ja samalla sen pieni haikeus. Meillä on vain yksi elämä elettävänä, mutta mielessämme voimme kuvitella sille lukemattomia vaihtoehtoisia jatkoja.

Elämässä on paljon jos-sanoja.

Jos olisin lähtenyt. Jos olisin jäänyt. Jos olisin uskaltanut. Jos olisin valinnut toisin.

Mutta elämä ei oikeastaan ole jos-elämää. Se on kun-elämää.

Kun kohtasimme jonkun ihmisen. Kun teimme valinnan. Kun lähdimme tai jäimme. Kun elämä yllätti, muutti suuntaa tai toi eteemme jotakin, mitä emme osanneet odottaa.

Emme voi elää kaikkia niitä elämiä, joita joskus kuvittelemme. Emme voi avata jokaista ovea. Ja ehkä meidän ei kuulukaan.

En ajattele, että avaamatta jäänyt ovi olisi menetetty mahdollisuus tai väärä valinta. Se on vain yksi niistä monista suunnista, joihin elämä olisi voinut kuljettaa. Sen taakse jää kokonainen kuvitteellinen tarina, jota voin silloin tällöin mielessäni katsella.

Vuosien myötä olen ymmärtänyt, ettei elämää voi mitata niiden ovien määrällä, jotka olemme avanneet. Eikä sen arvoa niillä teillä, joita emme koskaan kulkeneet.

Tärkeintä ei ehkä ole se, mitä kaikkea olisi voinut tapahtua, vaan se, mitä tapahtui. Mitä kaikkea saimme kokea, keitä saimme kohdata ja millaiseksi oma elämämme lopulta muodostui.

Emme koskaan saa tietää, millaisia tarinoita niiden avaamattomien ovien takana olisi odottanut. Eikä meidän tarvitsekaan. Elämä ei tarjoa meille mahdollisuutta kokeilla kaikkia vaihtoehtoja. Se tarjoaa meille yhden polun kerrallaan. Ja meidän tehtävämme on tehdä siitä oman näköisemme.

Sillä täällä minä olen. Tämän elämäni keskellä.

Ja sekin on kokonainen tarina.

Entä sinä? Onko sinun elämässäsi ovi, jota et koskaan avannut? Oletko joskus miettinyt, millainen elämä olisi odottanut sen takana?