Pääsiäinen nyt ja ennen

Tänä aamuna keitin kahvia ja jäin hetkeksi seisomaan keittiön ikkunan ääreen. Valo oli erilainen kuin vielä hetki sitten – pehmeämpi, kirkkaampi, lupaus jostakin uudesta. Kevät tekee sitä hiljaa, huomaamatta, mutta varmasti.

Pääsiäinen on taas täällä.

Ja samalla se tuo mukanaan muistoja.

Muistan ajan, jolloin pääsiäinen täytti koko kodin äänillä ja liikkeellä. Ennen palmusunnuntaita pöydän ääressä syntyivät virpomisvitsat, höyhenet levisivät pitkin pöytää ja kädet olivat täynnä tekemisen iloa. Kaikki oli vähän sotkuista ja aivan täydellistä.

Palmusunnuntaina ovi kävi tiuhaan. Pienet virpojat lähtivät liikkeelle ja palasivat takaisin posket punaisina, silmät loistaen. Taskut täynnä pieniä aarteita, sydän täynnä ylpeyttä.

Silloin pääsiäinen oli ulospäin näkyvää iloa.

Nyt se on enemmän hiljaista.

Enää ei tehdä virpomisvitsoja samalla tavalla. Ovi ei käy yhtä usein. Suklaamunia ei ole enää yllätyksinä.

Ja silti, jokin on jäänyt.

Muistan erityisesti lankalauantain illat. Sen pienen, lähes juhlallisen hetken, kun pipot asetettiin sängyn alle. Sen uskon, että kukko käy yöllä munimassa, odotus ei tarvinnut selityksiä. Ja pääsiäisaamut – ne olivat täynnä riemua, joka tuntui koko kehossa.

Nyt nuo hetket elävät muistoissa.

Mutta kun ajattelen asiaa tarkemmin, ymmärrän, ettei pääsiäisen merkitys ole kadonnut. Se on vain muuttanut muotoaan.

Ennen se oli lasten riemua, odotusta ja äänekästä iloa.

Nyt se on pysähtymistä, muistamista ja hiljaista kiitollisuutta.

Se on sitä, että huomaa valon lisääntyneen.

Että huomaa luonnon heräävän.

Että huomaa oman elämän kulkeneen eteenpäin.

Ehkä jokaisella elämänvaiheella on oma pääsiäisensä.

Sellainen, joka sopii juuri siihen hetkeen.

Ja vaikka kaipaan joskus sitä aikaa, kun lapset olivat pieniä ja kaikki tuntui suuremmalta, en silti vaihtaisi pois tätä hetkeä. Koska myös tässä on jotain kaunista.

Tässä rauhassa.

Tässä valossa.

Tässä muistojen lämmössä.

Pääsiäinen ei ole kadonnut.

Se on vain kasvanut meidän mukanamme.