Unelmilla ei ole parasta ennen päivää

Joskus elämä saa meidät ajattelemaan, että tiettyihin asioihin on olemassa oma aikansa.

Nuorena pitäisi kokeilla.
Nuorena pitäisi opiskella.
Nuorena pitäisi löytää oma paikkansa ja tietää, mitä haluaa tehdä.

Mutta entä jos elämä ei mene niin?

Entä jos jotkut unelmat tarvitsevatkin enemmän aikaa?

Olen viime aikoina miettinyt paljon sitä, kuinka paljon elämässä voi vielä tapahtua sen jälkeen, kun mittariin tulee enemmän vuosia.

Tänä kesänä mittariin tuli 57.

En tunne itseäni vanhaksi. Tunnen pikemminkin, että sisälläni on edelleen paljon uteliaisuutta. Paljon asioita, joita haluaisin nähdä, kokeilla, oppia ja tehdä.

Ja ehkä se on yksi elämän kauneimmista puolista.

Me emme tule koskaan valmiiksi.

Aina voi opetella jotakin uutta. Aina voi löytää uuden kiinnostuksen kohteen. Aina voi kirjoittaa uuden tarinan, aloittaa uuden harrastuksen, lähteä matkalle tai tarttua asiaan, jota on pitkään katsellut vähän sivusta.

Joskus uusi alku voi olla hyvin pieni.

Yksi ajatus.

Yksi kokeilu.

Yksi päätös sanoa itselleen:
”Minä voisin ehkä kokeilla tätä.”

Ja sitten huomata, että osaakin.

Minusta siinä on jotakin valtavan rohkaisevaa.

Me vertaamme helposti itseämme nuorempiin ihmisiin. Ajattelemme, että heillä on enemmän aikaa, enemmän mahdollisuuksia tai enemmän rohkeutta.

Mutta meilläkin on aikaa.

Aikaa ei ehkä ole loputtomasti – eikä sen tarvitsekaan olla.

Juuri siksi jokin pieni unelma kannattaa ottaa vakavasti.

Unelman ei tarvitse olla suuri.

Sen ei tarvitse tarkoittaa uuden elämän aloittamista tai suurta muutosta. Se voi olla jotakin aivan omaa, pientä ja hiljaista.

Asia, joka saa silmät syttymään.

Asia, josta tulee hyvä mieli.

Asia, jonka tekemisestä huomaa ajattelevansa:
”Tätä minä haluan tehdä.”

Ehkä unelmien toteuttaminen ei aina tarkoita sitä, että kaikki tapahtuu juuri niin kuin kuvittelimme.

Joskus unelma viekin aivan toiseen paikkaan.

Joskus se opettaa jotakin itsestämme.

Ja joskus se tuo elämään ihmisiä ja mahdollisuuksia, joita emme osanneet odottaa.

Siksi ajattelen, että koskaan ei ole liian myöhäistä unelmoida.

Ei 30-vuotiaana.
Ei 40-vuotiaana.
Ei 57-vuotiaana.
Ei myöhemminkään.

Jos sydämessä on vielä jotakin, mikä kutsuu, ehkä sille kannattaa antaa mahdollisuus.

Vaikka vain pieni.

Sillä mistäpä sitä tietää, mitä tapahtuu, jos uskaltaa avata yhden oven?

Ehkä sen takana on kokonaan uusi polku.

Ja ehkä meidän ei tarvitsekaan tietää etukäteen, mihin se johtaa.

Riittää, että otamme ensimmäisen askeleen.

Koskaan ei ole liian myöhäistä unelmoida.
Eikä ehkä koskaan liian myöhäistä alkaa toteuttaa niitä.