Valon kipinät

Ilta oli kylmä ja hiljainen. Kaupungin kadut hohtivat kosteina, ja ikkunat heijastivat valoja kuin pienet järvet pimeydessä.

Hahmo kulki hitaasti jalkakäytävää pitkin, taskussa pieni rasia täynnä tulitikkuja. Niitä ei oikeastaan tarvittu enää nykyisin – ihmiset sytyttivät valonsa sovelluksilla ja kosketusnäytöillä – mutta niitä oli silti mukana, vanhasta tottumuksesta. Myytäväksi tai ehkä vain muistoksi ajasta, jolloin pienikin liekki merkitsi jotakin.

Kukaan ei pysähtynyt.

Puhelimet valaisivat kasvoja, kuulokkeet eristivät maailman. Hahmo istahti bussipysäkin penkille ja veti hupun syvemmälle päähän. Taskussa oli enää muutama tikku jäljellä.

Yksi syttyi.

Liekki oli pieni, melkein naurettava räikeiden meonvalojen ja mainostaulujen keskellä. Mutta sen valossa hän näki jotain muuta: keittiön, jossa joku kaatoi teetä kahteen kuppiin. Höyry nousi, ja joku nauroi hiljaa.

Liekki sammui.

Toinen tikku syttyi.

Tällä kertaa näkyi huone, jossa oli kasveja ikkunalaudalla ja pehmeä valo, sellainen joka lio lämpöä.

Kolmas tikku syttyi

Nyt näkyi käsi, joka ojentui toista kohti. Ei kysymyksiä. Ei selityksiä. Vain lämmin kosketus.

Kun viimeinen tikku paloi loppuun, todellinen maailma tuntui hetken entistä kylmemmältä. Mutta sitten joku pysähtyi.

“Onko kaikki hyvin?” ääni kysyi. Ei kiireinen, ei utelias – vain aito ja lämmin.

Tulitikkujen sytyttäjä nyökkäsi ensin vaistomaisesti, mutta sai lopulta sanotttua:”On.”. Väsymys tuntui jäsenissä. Ei paikkaa minne mennä juuri nyt. Liikaa päiviä ilman että kukaan oli oikeasti katsonut silmiin.

Vieraan kädessä oli termospullo. Siitä kaadettiin lämmin juoma toiseen kuppiin, ja se ojennettiin.

“Ei tarvitse olla yksin tänä iltana”, ääni sanoi.

Ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, hahmo uskoi sen.

Tulitikkuja ei enää tarvittu. Valo oli tullut muualta.

”Kirjoitin tämän muistutukseksi itselleni: joskus toivo voi tulla toisen ihmisen muodossa juuri oikealla hetkellä.”

Tämä on nykyaikainen versio H.C.Andersenin sadusta Pieni Tulitikkutyttö hieman erilaisella lopulla.

Sometimes the smallest light is not a flame, but a human who stops and sees you.