Ystävänpäivä ja Lillemorin perintö – siitä, miten sydän oppii luottamaan uudelleen

*kaupallinen yhteistyö, Godies.fi

Ystävänpäivä on monelle vaaleanpunainen päivä. Sydämiä, hymyjä, muistoja vuosien takaa. Minulle se on ollut usein myös jotain muuta – päivä, joka nostaa esiin kysymyksiä, joihin ei aina ole helppo vastata.

Mitä ystävyys oikeastaan on?

Miltä se tuntuu, kun uskaltaa olla sydän ”avoinna” ?

Minulle läheisten ystävyyssuhteiden luominen ei ole koskaan ollut itsestäänselvyys.

Olin ujo lapsi. Hiljainen tarkkailija, se joka mieluummin kuunteli kuin puhui. Minulla oli kavereita, mutta vasta alakoulun loppupuolella löysin yhden oikeasti tärkeän ihmisen – sellaisen ystävän, jota voisi kutsua sydänystäväksi. Ensimmäistä kertaa tuntui siltä, että joku näki minut sellaisena kuin olen. Ei vain pintaa, vaan myös sen pehmeän ja arankin sisimmän.

Ja silloin minä uskalsin.

Kerroin asioita, joita en ollut kertonut koskaan kenellekään. Sellaisia asioita, joita voi antaa vain ihmiselle, johon luottaa täysin.

Mutta ystävyys päättyi.

Se ei päättynyt hiljaiseen etääntymiseen tai elämän erilleen kuljettamiin polkuihin. Se päättyi siihen, että luottamus rikottiin. Ne asiat, jotka annoin ystävälle kuin lasisen aarteen, eivät pysyneet hänen käsissään. Minun sanani kulkivat eteenpäin, ja niiden mukana kulki myös jokin minusta – jotakin, mitä ei saanut enää takaisin.

Sinä hetkenä minuun syntyi luottamuspula.

Ei sellainen, joka näkyisi ulospäin suurina sanoina tai dramatiikkana. Vaan sellainen hiljainen, syvälle jäävä: tunne siitä, ettei ole turvallista antaa sydäntään toisen käsiin.

Ja siitä alkoi uusi tarina ja prosessi kesti vuosia.

Minä kasvoin.

Opettelin ujona, vetäytyvänä, introverttinä sosiaalisia taitoja. Opettelin puhumaan, toimimaan, olemaan ihmisten keskellä. Opin kyllä selviytymään maailmassa — ja ehkä jopa loistamaan joskus siinä.

Mutta yksi asia jäi.

En enää pystynyt luomaan samanlaista sydänystävyyttä. En ainakaan samalla tavalla kuin ennen. Se yksi kokemus teki sen, mitä luottamuksen rikkominen usein tekee: se sulkee oven, jonka avaamiseen meni vuosia.

Minä päätin, että en enää kerro kaikkea.

Päätin, että pidän syvälliset asiat itselläni.

Päätin, että kirjoitan tuntemuksistani – koska paperi ei petä, eikä sana karkaa toiselle suulle.

Ja jos olen rehellinen: se päätös oli samalla sekä surullinen että viisas.

Surullinen siksi, että sisälläni oli (ja on yhä) se pieni lapsi, joka olisi halunnut vain tulla pidetyksi turvassa. Löytää ystävän, jonka kanssa voisi olla kokonaan oma itsensä ilman pelkoa.

Mutta viisas siksi, että joskus ihminen joutuu suojelemaan itseään tavalla, jota muut eivät ymmärrä.

Usein ajatellaan, että luottamus on jotain, joka joko on tai ei ole. Mutta minä uskon, että luottamus on kuin herkän kasvin taimi: se tarvitsee rauhaa, oikeanlaista hoivaa ja ennen kaikkea aikaa.

Ja juuri siihen liittyy se, mitä minä kutsun Lillemorin perinnöksi.

Lillemorin perintö on minulle jotakin hiljaista, mutta vahvaa. Se on ajatus siitä, että vaikka maailma tekisi ihmisestä varovaisen, ihmisen ei tarvitse muuttua kylmäksi. Vaikka sydän oppisi suojautumaan, se ei tarkoita, että se olisi menettänyt kykynsä rakastaa.

Lillemorin perintö on lempeyttä, hiljaisuutta.

Se on uskallusta olla hellä, vaikka on joskus tullut satutetuksi.

Se on sellaista sisäistä valoa, joka ei loista siksi että elämä olisi ollut helppoa — vaan siksi, että pimeydestä on päätetty selvitä.

Ystävänpäivänä minä ajattelen ystävyyttä uudella tavalla.

Ehkä sydänystävä ei aina ole yksi ihminen, joka tietää kaikki salaisuudet.

Ehkä se voi olla myös joukko pieniä ystävyyksiä, joiden turvallisuus rakentuu palasista: luottamuksen murusista, joita annetaan vähitellen.

Ehkä ystävyys voi olla myös sitä, että joku muistaa kysyä mitä kuuluu – ja oikeasti kuuntelee.

Ehkä se on sitä, että joku antaa olla hiljaa ilman, että siitä tulee kiusallista.

Ehkä se on sitä, että joku ymmärtää, miksi toisen sydän ei avaudu nopeasti.

Minä en enää etsi sellaista ystävyyttä, jossa sydän revitään auki ja haavoille.

Minä etsin turvallista ystävyyttä. Sellaista, jossa ei tarvitse pelätä. Sellaista, jossa omaa sisintään saa jakaa pieninä paloina, rauhassa, ja nähdä — onko t.

Ja jos se pysyy… silloin ehkä jonain päivänä huomaan, että luottamus ei ole kadonnut minusta. Se on vain oppinut olemaan varovainen.

Lillemorin perintö on minulle muistutus tästä:

Minussa on edelleen kyky luottaa.

Minussa on edelleen kyky ystävyyteen.

Ja vaikka sydän on joskus särkynyt, se ei tarkoita, ettei se voisi vielä löytää kotiin toisen ihmisen lähelle.

Tänä ystävänpäivänä minä haluan sanoa sen myös sinulle, joka tunnistat itsesi tästä:

Jos ystävyys on ollut sinulle vaikeaa, se ei tee sinusta vääränlaista.

Se tekee sinusta ihmisen, joka on oppinut varomaan.

Ihmisen, joka tarvitsee enemmän aikaa.

Ja se on ihan ok.

Koska joskus kaikkein syvimmät ystävyyssuhteet syntyvät hiljaa – kuin lupaus.

Ei siksi, että uskallamme heti kaiken.

Vaan siksi, että uskallamme vähän kerrallaan.

Ja juuri siinä on Lillemorin perintö.

Muista ystävää * https://www.godies.fi/ ja Hyvää Ystävänpäivää 14.2.2026