Liikunta

Teini-ikäisenä olin aika aktiivinen liikkuja – kävin tanssitunneilla kuutena päivänä viikossa ja uimassa muutamana aamuna ennen kouluun menoa.
Tanssilajeina oli mm disco, show, showjazz ja hiphop. Parhaimmillaan viikossa kävin 12 eri tanssitunnilla ja 2 kertaa viikossa uimassa. Kiitettävä määrä liikuntaa siiis.

17vuotiaana rohkenin pyrkiä myös tanssikoulun kisaryhmään opettajien pyynnöstä, mutta karsintatilaisuus oli aivan fiasko. Yhtäkkiä minulla oli kaksi vasenta jalkaa, rytmitaju kadoksissa eikä tasapainoakaan löytynyt. Olin siis suoraansanottuna surkea, ja muistan vaan karsintatilanteesta sen, että halusin paeta paikalta. Tanssikoulun omistajan ja opettajien kasvoilta paistoi hämmästys osaamattomuudestani. Ja koska karsinnat oli karsinnat, niin ei, en päässyt kisaryhmään.
Tappio, häpeä ja viha omaa paineensietokyvyttömyyttä kohtaan oli niin suurta, että koko harrastusjäi pikkuhiljaa pois.
Viimeinen niitti oli se, kun täytin 18vuotta, ja sain ajokortin. 
Yhtäkkiä tanssisali ei kiinnostanut sitä vähääkään, vaan aloin niellä romuisella rellullani asfalttia ja valloittamaan suomea pieni pala kerrallaan… liikunta jäi kokonaan..

Aikuisuutta opetellessa liikunta rajottui lähinnä baarissa tanssimiseen ja todella satunaiseen salilla käyntiin. 
Kerran ostin salijäsenyyden naistenkuntosalille. Tein sillon vuorotyötä, ja ajattelin, että tällainen 24/7h sali olisi oiva minulle.
Noh, olin jäsen ja kävin ehkä 15 kertaa puolen vuoden aikana salilla. Silloinkin lähinnä 5minuuttia crosstrainerilla, 20min solariumissa ja 20min infrapunasaunassa. Ryhmäliikuntatunneille en työaikojeni takia päässyt – tai jos olisin päässytkin niin en uskaltanut mennä.

Potkunyrkkeilystä olin haaveillut jo parikymppisestä. Kalliit jäsenmaksut ja huono kuntoni kuitenkin olivat ylitsepääsemättömiä, kunnes tapasin aviomieheni ja hänen historiansa ja opetuksensa saivat aikaan kipinän. Mieheni kävi läpi lyöntejä ja potkuja kanssani olohuoneessamme, ja päätin osallistua syksyllä 2012 potkunyrkkeilyn peruskurssille. 
Kävin kurssin sinnikkäästi loppuun asti. Alku oli aivan kamalaa. Pääsääntöisesti tunnit olivat kunnon kohotusta ja käytiin läpi perustekniikkaa. Vihasin ja samalla rakastin sitä. Kuntopiiriä – juoksua, punnerrusta, vatsoja. Kunto loppui ennen alkulämmittelyiden loppua, mutta sinnikkäästi jaksoin.
Kurssin lopussa oli vyökoe ja pääsin sen leikiten läpi.

Kurssin aikana tulin kuitenkin raskaaksi, enkä jatkanut potkunyrkkeilyä pidempään. En halunnut riskeerata raskautta.

Raskaus ei kuitenkaan jatkunut paljoa rakenne-ultraa pidempään (tästä tulee postaus myöhemmin), ja olin taas vapaa liikkumaan.
Ensimmäisen kolmanneksen olin jatkuvasti flunssassa ja se vähäinenkin liikunta jäi.

Jälkivuodon jälkeen aloin pikkuhiljaa liikkumaan. Turrutin suruani liikuntaan..
Aloitin kevyillä 4km lenkeillä.. sitten ystäväni raahasi minut läheisen liikuntakeskuksen Zumbaan vastusteluistani huolimatta. Olin nimittäin rajusti sitä mieltä, että minähän en mihinkään ostostv-hömpötykseen lähde!

Toisin kuitenkin kävi. Zumba olikin hauskaa, ja pian huomasin löytäväni itseni Zumbasta toisenkin kerran.
Uteliaisuuttani laajensin ryhmäliikuntaa – kävin kokeilemassa Bodycombattia. Tuttuja liikkeitä potkunyrkkeilystä ja paljon hikeä. Mentiin rajusti mukavuusalueeni ulkopuolelle, mutta siitäkin huolimatta olo oli tunnin jälkeen suoraansanottuna mahtava.

Lisäksi kokeilin Sh’bam tanssituntia, Bodyattackia ja eräänä päivänä olin ostanutkin jo jäsenyyden salille.
Jäsenyyteen kuului myös kuntosaliohjaus ja tälläkertaa olen salilla käynytkin.

Jännitän kuinka liikunnan käy nyt kun arki koittaa ja pitää palata töihin. Työpäivät matkoineen vie päivästä sen 10h ja pitäisihän sitä varmaan parisuhdetta ja kotiakin ehtiä hoitamaan. 
Tavoitteena olisi 4 kertaa viikossa ryhmäliikunnassa, 2 kertaa viikossa kuntosalilla ja kerran viikossa vielä 10km kävelyllä jotta saa raitista ilmaa.

 

 

nimetön.jpg

 

Kommentit (4)
  1. Toi on jännä miten yksi tuollainen keikka tai karsinta, joka ei jostain syystä onnistukaan, saa innon vähitellen lopahtamaan. vai onko loppujen lopuksi niin, että lopahdus on jo lähtenyt tapahtumaan, ja epäonnistuminen vain käynnistää harrastuksesta irtaantumisen? :O

    1. Joo, ei voi ylpeillä aiheella sitten tippaakaan.

      Monesti toki olen katunut etten vain jatkanut ja pyrkinyt uudelleen, mutta totaalinen emämoka iski niin kovasti itseluottamukseen (siihen olemattomaan).

      Itse tykkäsin esiintyä ja tanssia yleisölle. Kisata ja pitää hauskaa. Veikkaan että tuo oli vaan totaaliherätys että ei minusta ollut lavoja valloittamaan ja innostus loppui siihen.
      Nyt osaa jo onneksi katsoa asioita hieman toisella perspektiivillä – esimerkiksi ymmärrän että en voi olla kaikessa paras ja sitä mitä haluan 😉 

      1. On hieno kuulla että olet tajunnut sen, itselläni se on vielä aikalailla hakusessa 😀

        1. Olikohan se ikä joka tuo varmuutta vai onko sitä vaan tullut niin laiskaksi ettei jaksa enää tavoitella täydellisyyttä 😀

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *