Se alkoi kesällä, kesti noin kolmesta viiteen päivään kerrallaan, katosi ja palasi kuukauden välein. Sama meno jatkuu yhä, vaikka talvi jo kolkuttelee ovella. Leikkaamaton 1-vuotias tyttökissamme on kiimassa – taas!

”Mourrrr, purrrrr, kurrrr, maououuuurrrr…” Konsertti jatkuu aamusta myöhään yöhön. Leikattu kollimme, jota iäkkääksikin voisi jo haukkua, ei tiedä minne menisi pienessä kodissamme, kun ylikierroksilla käyvä naaras kulkee perässä joka soppeen, nostelee häntäänsä ja takapuoltaan, härnää ja mouruaa. Välillä vanhus on yrittänyt jopa kömpiä typykän selkään hoitamaan hommat, mutta eihän siitä mitään ole tullut. Papparainen on selvästi aivan päästään pyörällä nuoren neidin lähentelyistä ja vähemmän hienovaraisista vihjailuista. Säälin ja huvituksen sekaisin tuntein olen seurannut tätä kummallista ja pervoa näytelmää taas muutaman päivän..

Ja kumpaako säälin enemmän? No nuorta, viriiliä tyttökissaamme tietenkin. I so feel you, honey! Tiedän todellakin tuon tunteen, kun haluttaa, panettaa, tekee mieli jne., mutta mieheltä ei saa minkäänlaista vastakaikua, sillä häntä ei kiinnosta, koska hän ei jaksa, pysty ja kykene, johon syynä on erinäiset fyysiset ja henkiset esteet. (Lisää syitä löytyy aiemmista blogiteksteistäni, myös sille miksei minunkaan tee mieli vihjailevasti nostella takapuoltani kyseisen herran lähettyvillä… Erään toisen kylläkin!)

Että näin meillä nyt (ja aina).

(www.styleitlikeyoustoleit.com)

PS. Kyllä, aiomme vielä leikkuuttaa tyttökisumme, sillä emme tosiaankaan halua enää yhtään lisää pieniä karvapalleroita tänne mouruamaan.