Saanko vihata?

Nyt tulee sen verran kovemman luokan maanantaiangstausta, että jos olet vähääkään positiivisemmin ja/tai optimistisemmin elämään suhtautuvaa tyyppiä, niin jätä tämä teksti suosiolla väliin!

Juuri nyt minusta tuntuu siltä, että vihaan elämääni. Vihaan kaikkea siinä. PALJON!

Eniten vihaan itseäni, omaa saamattomuuttani, synkkyyttäni, masennustani, aivojani… Vihaan kyvyttömyyttäni olla ”normaali”, hyvinkäyttäytyvä ja peruspositiivinen (tai ainakin sellaista esittävä) aikuinen. Vihaan peilikuvaani ja sen paljastamia ikääntymisen ja väsymyksen merkkejä. Vihaan itseäni, vihaan vihaan vihaan!

Lähes yhtä paljon vihaan perhettäni, joka ei ymmärrä minua, eikä tee koskaan (KOSKAAN!) mitä pyydän. Kaikki suunnitelmani vesittyvät, minua uhmataan, ei kuunnella, ei edes huomata, ei kunnioiteta, ei kiitetä… Kunnes lopulta raivostun, huudan, paiskon ovia ja olen se suurin hirviö maailmassa.

Erityisen paljon vihaan lapsiani, jotka ovat raivostuttavassa iässä. Tai ehkä heidän luonteensa ovat vain hyvin syvältä? Tunnen olevani heille sirkuspelle, jolle nauretaan, jota pilkataan, jolle pelleillään takaisin. Olen puu, jota voi haukkua. Olen kuin kuurojenkoulun opettaja, jota ei kuu(nne)lla. Lopulta jälleen raivostun ja sen jälkeen vihaan itseäni taas hieman enemmän.

Vihaan puolisoani. Vihaan kaikkea hänessä. Vihaan meidän välistä suhdettamme, jossa ei tosin enää ole paljoa vihattavaksi. Vihaan sitä, ettei hän tajua kuinka paljon häntä ja tätä tilannettamme vihaan!

Vihaan tätä harmautta ja tuulista koleutta, joka uppoutuu syvälle sisimpääni. Minkään maailman tekniset ulkoiluvaatteet eivät pitele sen pureutuvaa otetta, kun se pienien neulojen tavoin pistelee luita ja ytimiä.

Suunnatonta vihaa aiheuttaa myös tämä työllisyystilanteeni tai siis sen puuttuminen. Vihaan olla työtön! Tunnen itseni täysin arvottomaksi, turhaksi, yhteiskuntaan ja koko kosmokseen sopimattomaksi, epämuodostuneeksi palikaksi. Vihaan rahattomuuttani, sen aiheuttamaa epävarmuutta ja stressiä, unettomia öitä ja työpöydän laatikot tukkivia laskupinoja. Vihaaaaaaan!

Vihaan niin paljon elämää, etten jaksa enää. Oikeastaan vihaan vihata, enkä jaksaisi enää sitäkään.

Haluaisin vain itkeä ja lopettaa tämän hereillä olemisen tuskan, joka muistuttaa minua joka sekunti siitä, että niin paljon on pielessä. (Turha lätistä, että elämässä on paljon hyvääkin ja pitää nähdä ne pienet hyvät asiat ympärillään ja lakata säälimästä itseään ja LÄSSYNLÄSSYNLÄÄ! Paskat!)

En tiedä onko minulla oikeutta olla näin vihainen? Saanko vihata? Pitäisikö minun vain yrittää olla kiitollinen kaikesta siitä, mitä olen saanut? Puoliso, lapset, hyvä koulutus… Ne eivät ole itsestäänselvyyksiä, tiedän.

Vihaan silti. Vihaan sitä, että tässä maa(ilma)ssa pitää peittää tunteensa tai tulee itse vihatuksi. Mutta eipä sillä enää väliä, sillä tuskin kukaan pystyisi ylittämään näitä itseeni, elämääni ja koko maailmaan kohdistuvia vihan tunteitani. Joten… Saanko vain vihata, kiitos!

PS. Joko mainitsin, että erityisen kamalan hirveän paljon vihaan maanantaita?!!