Aikuisen (?) naisen itsetunto
Ajattelin kaivella taas hieman omaa napaani ja pohtia itsetuntoni tilaa. Totta puhuakseni, aion pohtia tarkemmin myös tämänhetkistä mielenterveyttäni, jonka terveydestä en olisi enää niin varma. Erästä tv-ohjelmaa lainatakseni voisinkin kysyä itseltäni, että ”Mitä hittoa mimmi duunaa?”.
Olen aikaisemmin kirjoittanut jo eräänlaisesta ikäkriisistä, jonka kourissa selvästikin tällä hetkellä kärvistelen. Olen opiskelemassa itseäni yli 10 vuotta nuorempien keskellä, joten vähemmästäkin sitä ikäkriisiä pukkaa. Lisäksi olen ”hieman ihastunut” itseäni peräti 16 vuotta nuorempaan miehenalkuun, jonka huomiota epätoivoisesti, mutta kuitenkin vaivihkaa ja hienovaraisesti haen. Harmi vain, ettemme tällä hetkellä näe kuin satunnaisesti, eikä hän roiku Facebookissa 24/7, kuten edustamani ”kalkkis-sukupolvi”… Peilistä katsoo takaisin yli 30-vuotias, väsynyt ja elämää jo jonkin verran nähnyt perheenäiti, jonka tummat silmänaluset saavat hänet näyttämään erehdyttävästi pandakarhulta. Juoksemisesta ja muusta kuntoilusta huolimatta kroppa tuskin koskaan enää palaa 20+-mittoihin.
Miten ihmeessä olen antanut itseni valua tähän jamaan, jossa itsetuntoni raahautuu jalkojeni alla kurassa kieritellen? Eikö minun pitäisi tässä iässä ja asemassa (niin no, jos ei sitä työtilannetta lasketa…) olla ylpeä naiseudestani ja hyväksyä itseni jo lähestulkoon täysin sellaisena kuin olen? Kaikissa naistenlehdissähän yli 30-vuotiaat hehkuttavat, kuinka ovat niin sinut itsensä kanssa ja nuoruuden epävarmuus on taaksejäänyttä elämää ja pieni pulleus ei haittaa ja plaa plaa plaa. Mikä minua vaivaa?
Myönnän, että ihastumiseni tähän urheilulliseen ja muutenkin mukavaan nuorukaiseen on isona syynä myös kuntoiluuni, herkkulakkoiluun, pukeutumiseeni, Facebookissa-roikkumiseen, älypuhelimesta haaveiluun (ostan sen kyllä ihan pian!) jne. Aivan kuin yrittäisin muuttua takaisin parikymppiseksi pimuksi, jotta miellyttäisin enemmän nuoren kaverin silmää ja saisin hänet ihastumaan itseeni?! Tiedänhän minä, ettei nuortumiseni ole mitenkään mahdollista, sillä aika menee eteenpäin, ei taaksepäin. Mutta eihän minun järkiparkani kuuntele, kun sydän ja tunteet jyräävät kuin puskutraktori kaiken pois tieltään.
Mielenterveyteni alkaa vaikuttaa jakomielitautiselta. Toisaalta toivon ja haluan, että kaikki hulluimmatkin toiveeni nuoren miehen suhteen toteutuisivat. Voi, kuinka hänen kanssaan tuntisin taas eläväni… Toisaalta ajatuskin nykyisen elämäni muuttumisesta pelottaa hirveästi. Luopuisinko kaikesta tutusta ja turvallisesta? Olisinko täysin kaheli? Pitäisivätkö muut minua säälittävänä haihattelijana, petturina, naurettavana puumana?
Välillä toivon, että ihastukseni löytäisi itselleen tyttöystävän. Niin paljon kuin ajatuskin sellaisesta sattuu (itse asiassa todella paljon), niin ainakin tilanne vapauttaisi minut tästä piinasta. Voisin ehkä jatkaa elämääni eteenpäin, olla ylpeästi ja rohkeasti yli kolmekymppinen, ja keskittyä esimerkiksi nykyisen avioliittoni pelastamiseen. (Tai sitten en, sillä nuorukaisesta huolimatta avioliittoni tilanne on ollut jo vuosia huono.) Joka tapauksessa tunnen itseni naurettavaksi, koska olen taantunut ajatuksissani ja tunteissani teinivuosien tasolle. Minä, vanha nainen!
Elän taas vaihetta, jossa kaikki pyörii vastakkaisen sukupuolen ympärillä. Elän taas elämää, jossa ulkonäkö ja sen murehtiminen menee lähes kaiken muun edelle. Elän taas siinä huonon itsetunnon ja epävarmuuden täyttämässä umpiossa, josta kerran jo menestyksellä löysin tieni ulos. Miten helvetissä jouduin sinne takaisin? Miksi annoin itselleni käydä näin? Vai halusinko itse palata…?