Annos itsekkyyttä (ja popcorneja) lääkkeeksi
Lapset menivät eilen yöksi isovanhemmilleen. Olimme sopineet mieheni kanssa kahdesta yöstä, mutta hän oli luvannut lapsille hakea nämä kotiin jo tänään. Asia tuli minulle täysin yllätyksenä, sillä olin jo mielessäni suunnitellut päivän ohjelman: ensin siivoan, sitten käymme kaupassa, teemme herkkuruokaa ja katsomme loppuillan leffoja poppareiden ja muiden asiaankuuluvien herkkujen kera. Petyin ja hieman suutahdinkin, koska mies oli jälleen kerran tehnyt omia päätöksiään ja suunnitelmiaan kysymättä minulta mielipidettä. Niinpä totesin vain kylmän rauhallisesti, että jos miehellä on niin ikävä lapsia, niin menköön itsekin seuraavaksi yöksi vanhemmilleen, sillä minä haluan viettää rennon päivän ja illan ilman mitään kitinöitä, märinöitä tai muitakaan stressitekijöitä! Vastaukseksi sain närkästynyttä ihmettelyä. ”Kuinka sä voit olla noin itsekäs?”, mieheni kysyi.
Olenhan minä miettinyt tätä asiaa jo pitkään, suorastaan vuosia. Olenko todellakin itsekäs? Myönnän, että masennus saa ajatukseni hyvin usein pyörimään minussa itsessäni; henkisessä ja fyysisessä hyvinvoinnissa ja jaksamisessa, omissa ongelmissa, omassa navassa. Silti, ihan joka päivä, teen asioita perheeni hyväksi: pesen pyykkiä, siivoan, laitan aamupalaa ja iltapalaa, saunotan ja suihkutan, pyyhin kakkapeppuja… Olen usein suostunut kompromisseihin ja jopa uhrautunut mieheni tai lasteni vuoksi. Esimerkiksi voisin mainita vaikkapa opiskeluni ja valmistumiseni, jotka lykkääntyivät lastemme tieltä vuosilla eteenpäin… Ei asia minua haittaa, mutta toivoisin, että mieheni edes joskus huomioisi tämän(kin) totuuden.
Joka paikassahan sitä toitotetaan, että vanhempien pitää ottaa itselleenkin omaa aikaa. Levännyt ja hetken omiaan touhuillut vanhempi on varmasti parempaa seuraa lapselleen, kuin väsynyt, stressaantunut, tympääntynyt ja kireä noita-akka. Sitä paitsi masentunut ihminen jos kuka kaipaa paljon leppoisuutta ja rauhallisuutta ympärilleen. Alituiseen metelöivät, kinastelevat, kovaääniset lapset eivät ainakaan helpota sitä paineen tunnetta, joka kivistää niin päätäni kuin rintakehäänikin päivittäin. Rakastan lapsiani, mutta en vain jaksaisi katsella heitä 24/7! Olenko siis itsekäs ihminen, jos välillä kaipaan tilaa ja hiljaisuutta ympärilleni ja haluan tehdä aikuisten asioita?
Vastasin miehelleni käyttäen em. faktoja ja totesin vielä, että pieni annos itsekkyyttä silloin tällöin on vain hyväksi. Jatkuva uhrautuminen ja viimeistenkin voimien kadottaminen ei auta vanhempaa itseään eikä lapsia. Väsynyt ja ylityöllistetty vanhempi vain katkeroituu, jolloin välit jälkikasvuun huononevat täyttyen välinpitämättömyydellä ja ärtymyksellä. Sama sääntö pätee myös parisuhteeseen.
Mieheni haki lapset kotiin. Minä kuitenkin pidin kiinni itsekkäästä päätöksestäni panostaa tänä iltana itseeni. Lähdenkin tästä vielä nauttimaan kulhollisen popcorneja ja hyvän elokuvan, itsekkäästi ihan yksin.