Blogitauolla tapahtui jotain
Tarkoitukseni ei ollut pitää blogitaukoa, mutta jotenkin kirjoittaminen on viime päivinä vain jäänyt milloin väsymyksestä, milloin ajan puutteesta johtuen. Joinakin päivinä pääni on tuntunut totaalisen tyhjältä, täysin ajatuksettomalta ja lähes tunteettomalta.
Kyllä elämässäni silti on kuluneiden päivien aikana tapahtunut kaikenlaista.
Aloitin työharjoittelun. Vaikka takana on vasta muutama päivä, niin silti tunnen olevani aivan oikeassa paikassa. Pidän ohjaajastani, joka on ottanut minut erittäin hyvin vastaan. Hän esittelee minua kollegoilleen ja muistaa mainita myös aikaisemman opiskelutaustani (siis sen, että olen myös maisteri). Ilmeisestikään en uhkaa hänen varpaitaan, vaikka jalkani melko isot ovatkin… Työtehtävät ovat helppoja, mutta mielenkiintoisia. Lisäksi olen päässyt kurkistamaan ns. kulissien taakse ja kuulemaan asioita, joista suuri yleisö ei vielä tiedä mitään. Edessäni on vielä viisi viikkoa työntekoa, joka on todella tervetullutta vaihtelua opiskelulle. Itse asiassa jatkan tämän työharjoittelun jälkeen heti seuraavaan harjoitteluun. Työnantaja säilyy samana, mutta yksikkö vain vaihtuu, samoin työtehtävät hieman muuttuvat. Haaveissani on, että saisin samasta paikasta syksyn tullen jotain osa- ja/tai määräaikaista työtä, josta maksettaisiin jopa palkkaa…
Lapseni haastavalle luonteelle ja ”huonolle” käytökselle löytyi vihdoin syy. Tai ainakin se on hyvin todennäköinen syy, sillä virallista diagnoosia ei ole vielä tehty. Pian eskari-ikäisen lapseni tunne-elämän kiemurat, sosiaalisten taitojen puutteellisuus, joidenkin aistien yliherkkyys ja pakkomielteen omainen keskittyminen yhteen ainoaan leluryhmään ajantajun kadottaen viittaisivat Aspergerin oireyhtymään. Tavallaan olen mahdollisesta diagnoosista helpottunut, sillä ainakin sen avulla lapseni käytöstä (tai siis sen taustaa) voisi selittää paremmin esimerkiksi uudelle lastentarhanopettajalle tai sukulaisille. Diagnoosi helpottaisi myös syyllisyyttäni, jota olen potenut. Tähän asti olen ajatellut syyn lapseni käytökseen olevan geeneissäni tai huonossa käytöksessäni (kiroilen liikaa!), tai että pahoinvoiva parisuhteeni on tehnyt myös lapsestani pahoinvoivan. Kuitenkin tiedän, että oli syy lapseni käytökselle mikä tahansa, niin hän on erittäin älykäs ja luova ikäisekseen. Kunhan tunnepuoli ja sosiaaliset taidot saavat oikeanlaista tukea ja opastusta, niin lapsestani kasvaa vielä hyvä ja pärjäävä aikuinen. Ensimmäinen askel siihen suuntaan onkin kevään aikana alkava toimintaterapia.
Parisuhdejuttuja on pohdiskeltu, pyöritelty ja puheltu. Enimmäkseen ”keskustelu” on ollut negatiivista, kovaäänistä monologia, jota olen pakottanut mieheni kuuntelemaan, mutta pariin otteeseen olemme vaihtaneet muutamia sanoja rauhallisemmissakin merkeissä. Olemme jälleen kerran todenneet, että meillä on vain kaksi eteenpäin vievää tietä, joista olisi mahdollisimman pian valittava toinen. Joko menemme pariterapiaan tai sitten eroamme. Nykyinen tilanne on kaikille perheemme jäsenille stressaava ja ahdistava, mutta varmasti huono(hko)t ja viileät välit mieheni kanssa aiheuttavat lapsissa myös turvattomuuden tunnetta. Vaikka lasten hyvinvointi onkin etusijalla prioriteettilistallani, niin hyvänä kakkosena tulen minä itse. Haluan (taas) olla hyväksytty, kunnioitettu, rakastettu ja haluttu omana itsenäni. Haluan myös tuntea itseni tyytyväiseksi, jopa onnelliseksi, naiselliseksi, hyväksi ihmiseksi, ystäväksi, puolisoksi ja äidiksi. Kun äiti voi hyvin, niin koko perhe voi hyvin. Eikös jokin sanonta mennyt niin? (Eikö?)
Ihastukseni on hiipunut. Se ei ole kuitenkaan kadonnut, mutta sen intensiteetti ei vie enää koko aikaani ja energiaani. Päiväunet ovat lähestulkoon jääneet pois, enkä ole nähnyt Hänestä unta öisinkään. Vaikuttaa ikään kuin siltä, että järki olisi ottanut ohjat käsiinsä ja ajanut tunteet talliin. Siellä ne ovat hallitusti tallessa, eivätkä ne enää holtittomasti ryntäile ja kolhi itseään joka paikkaan. Yhtä suuria ne ovat silti kuin ennenkin, tunteet siis. Facebookissa käydessäni huomaan välillä ajattelevani ja etsiväni Häntä. En tiedä mitä tapahtuu, kun palaan harjoittelujaksoltani opinahjoon ja näen hänet taas ihan face to face… Kevät ja hyrräävät hormonit eivät varmasti tule auttamaan asiaa.
Tällaista elämääni siis nyt kuuluu, kun edellisestä postauksesta on kulunut 12 päivää. Ei siis mitään uutta tai ihmeellistä, mutta jotain kuitenkin.