Elämä on
(kuva)
Takana on henkisesti raskas viikko, joten olen aivan puhki näin perjantai-iltana. Vappu oli ja meni kotona perheen kesken, joten ei siitä enempää. Uupumukseni ja tympäännykseni liittyvät aivan muihin asioihin.
*****
Palasin tällä viikolla takaisin koulunpenkkiin, jonne matkustan pitkän matkan bussilla. Tiistaiaamuna puolessa välissä matkaa bussi pysähtyi nappaamaan pysäkiltä kyytiin nuoren miehen, jonka tunnistin välittömästi. Onnekseni minulla oli aurinkolasit silmillä ja kuulokkeet korvilla, joten yritin näyttää hyvin keskittyneeltä räpeltäessäni älypuhelintani. Hän istui lähestulkoon viereeni, bussikäytävän toiselle puolelle yhtä penkkiriviä taaemmas. Sydämeni hakkasi lujaa ja hengittäminen kävi vaikeaksi. Päässäni huusi ääni, joka käski paeta välittömästi, juosta niin lujaa kuin jaksan, nyt, HETI! Tunsin hänen katseensa sivuprofiilissani, mutta en kyennyt kääntymään ja tervehtimään. Olin kuin en olisi häntä edes huomannut (vaikka meistä kumpikin tiesi, että se ei ollut totta). Matka kouluun ei ole koskaan tuntunut niin pitkältä.
Myöhemmin tervehdin häntä koulumme ruokalassa. Vastaus oli vaisu ja hymytön, lähes kyllästynyt. En vilkaissutkaan häneen enää sen jälkeen.
Seuraavana päivänä hän kirjoitti Facebookiin vastaten haasteeseen, jonka olin hänelle paria viikkoa aiemmin jo heittänyt. Kommentoin lyhyesti erästä kohtaa hänen haasteessaan ja hän tykkäsi kommentistani. Voi kuinka ihanaa. En antanut sen merkitä mielessäni enää mitään.
Silti ajattelen häntä yhä päivittäin.
*****
Kolmisen viikkoa olen painostanut ja ahdistellut miestäni keräämään kokoon hänen osuutensa toimeentulotukihakemuksen liitteiksi tarvittavista papereista. Ensin pyysin, sitten anelin, rukoilin, ruinasin, itkin, huusin, raivosin, uhkailin ja lopulta heitin häntä kirjalla. Mieheni ei kyennyt kohtaamaan tekemiään virheitä, joista mm. tiliotteet muistuttavat, vaan yritti tunkea päätään vain yhä syvemmälle pensaan pimentoon. Hänen masentuneen ja ahdistuneen mielensä logiikalla ongelmat häviävät kun ne vain työntää pois näköpiiristä (ts. pöytälaatikkoon). Aika kului, omat paperini odottivat jo postitusvalmiina, ahdistukseni kasvoi kilpaa aggressioni kanssa… Viimeiset päivät olen ollut niin tuskainen ja raivoissani, että jopa yöuneni ovat kärsineet. Olen tainnut olla myös opiskelukavereilleni hieman tympeä. Lopulta uhkaukseni avioeropapereilla (jotka ihan todella aioin hankkia, mikäli mies ei vieläkään olisi toiminut) auttoi ja mies sai kuin saikin tallennettua tietojaan muistitikulle ja etsittyä muutamia palkkakuittejaan ym. papereita. Tänään vihdoin täytin lopullisen toimeentulotukihakemuksen ja kävimme kopioimassa sekä tulostamassa järjettömän nipun tositteita hakemuksen liitteiksi. Koko ruljanssin päätteeksi nauroin erittäin mustan huumorin sävyttämää paskaista naurua, kun vain ajattelin sitä sosiaalivirkailijaparkaa, joka saa lähettämämme hakemusromaanin luettavakseen…
Nyt oloni on helpottunut. Vielä täytyy odottaa puolitoista viikkoa, ennen kuin kuulen mitään toimeentulotukipäätöksestä, puhumattakaan milloin saan rahaa (jos saan). Silti tuntuu hyvältä, kun olen edes yrittänyt jotain perheemme talouden pelastamiseksi. En koe enää edes häpeää tästä ”alennustilasta”, vaan ajattelen asiaa niin päin, että koska teen koko kesän ihan oikeaa duunia ilmaiseksi (!), niin onhan siitä hyvä jotain korvausta jostakin saada.
Parisuhteeni on kuitenkin aivan riekaleina. Juuri tällä hetkellä minulla ei ole voimia miettiä saisimmeko sitä enää pelastettua. Parisuhdekriisin suhteen meillä on pakollinen aikalisä.
*****
Herkkulakostani huolimatta olin antanut itselleni luvan herkutella vappuna. Pari päivää söin munkkeja, simaa, sipsejä, karkkia, jäätelöä… Vieläkin on maha turvoksissa ja olo ällö. Naamaani on ilmestynyt myös pari mojovaa finniä. Ihanaa. Heti huomenna palaan takaisin ruokaruotuun ja lenkkipolulle!
*****
Kuluneessa viikossa on onneksi ollut myös pieniä ilon hetkiä, kuten silloin, kun lapseltani irtosi ensimmäinen maitohammas. Ja ulkonakin paistaa taas aurinko.