Elämä selvitystilassa
”Miten ihmeessä mun elämä on ajautunut tähän jamaan?”
Tuota kysymystä on tullut pohdittua paljon, enkä ole löytänyt siihen tyhjentävää vastausta. Syytä on minussa, syytä on miehessäni, syytä on yhteiskunnassamme, syytä on ajassa, jossa elämme… Niin kai. Onko lopultakaan väliä sillä miten tähän tilanteeseen on päädytty, kun tässä kerran jo ollaan?
Veljeni on löytänyt itselleen uuden rakkauden väljähtyneen tilalle. Nyt hän on eroamassa vaimostaan ja jakaa tämän kanssa kolmen yhteisen lapsen huoltajuuden. Iso talo on myyty ja elämä jatkuu aivan uudenlaisissa ympyröissä. En tiedä mitä tuosta kaikesta pitäisi oikein ajatella, mutta ainakin tunnen jonkinlaista surua heidän puolestaan, haikeuttakin. Ymmärrän heidän (veljenikin) ratkaisunsa paremmin kuin hyvin, sillä oma parisuhteeni on sekin jo melkein tiensä päässä.
Ehkä veljeni ratkaisusta rohkaistuneena olen alkanut ajatella myös omaa avioliittoani entistä kriittisemmin ja avoimemmin silmin. En ole onnellinen mieheni kanssa. No niin, nyt sen sanoin. Kylmä totuus. Välillämme on kyllä rakkautta, mutta se ei ole puolisoiden välistä, vaan kaverillista. Intohimosta on jäljellä enää haalistuneet muistot. Arkemme on täyttänyt väsymys, ärtymys, välttely ja ahdistuneisuus, katkeruuskin. Kumpikaan ei enää viihdy kotona, eikä toisen seurassa. Kun lapset ovat poissa, istumme kumpikin omilla koneillamme valoruutuja tuijottaen, kuin toivoen, että niiden kautta voisimme sukeltaa parempaan maailmaan ja pois tästä kaikesta.
Huomaan nauttivani yksinäisyydestä, omasta seurastani ja hiljaisuudesta. Olen useasti käräyttänyt itse itseni haaveilemasta omasta kodista, minun kodistani, jossa olisi siistiä ja puhdasta, minun näköistäni, minun sääntöni ja lakini. Pienen särön unelmaan tekevät lapseni, mutta vain ihan pienen. Toki heillä on aina tärkein sija sydämessäni ja elämässäni. En ikinä voisi kuvitella hylkääväni pienokaisiani. Mutta mieheni sen sijaan… Tarvitsenko häntä enää elämääni?
Brutaali, ironinen ja säälittävä totuus on, että kyllä, tarvitsen miestäni yhä, sillä minulla ei ole tuloja. Tarvitsen häntä elättämään perhettämme, tuomaan ruokaa pöytään. Miten naurettavan kivikautista, mutta tragikoomisen totta! Veljelläni on hyvät tulot, joten hänen ratkaisunsa ei syössyt häntä perikatoon, turmioon sillan alle. Minä en puolestani pääse tästä asunnosta enkä avioliitosta minnekään. Voi kuinka toivon, suorastaan rukoilen, että saisin pian työtä ja palkkaa! En haluaisi olla enää päivääkään riippuvainen miehestäni.
Toimeentulotukihakemus odottaa täydentämistään. Tarvittavat tositteet on kerätty kasaan, mutta niiden palauttaminen jää ensi maanantaihin. Asia ei ole minusta kiinni, vaan miehestäni. Hän on sellainen ”viimetipan mies”. Yksi hänen kymmenistä, raivostuttavista piirteistään… Edes toimeentulotukea ei tämä yhteiskunta minulle myönnä ilman, että myös mieheni tulot ja menot eivät vaikuttaisi asiaan. Tietyllä tavalla tunnen olevani mieheni omaisuutta, hänen taloudellinen vankinsa, kotiorjansa, jonka päätösvallassa koko elämäni ja tulevaisuuteni ovat. Tilanne tuntuu sietämättömältä ja raivostuttavalta, suorastaan sietämättömän raivostuttavalta!
Niin kaikin mahdollisin tavoin, kuin kuvitella saattaa, elämäni on tullut selvitystilaan. Kuka minä olen ja mitä haluan elämältäni? Jatkanko avioliittoani vai jätänkö sen taakseni? Löydänkö itselleni työtä ja toimeentuloa, löydänkö paikkani yhteiskunnassa? Onko oma osuuteni onnellisuudesta jo koettu ja käytetty, vai löytyykö tulevaisuudesta vielä valoa?
Näin kesän kynnyksellä on hyvä pistää koko pakka sekaisin, sillä on enemmän valoisia tunteja aikaa koota se paremmin uudelleen.
PS. Tämä biisi antaa minulle voimia jaksaa. <3
//www.youtube.com/embed/Ds8NCI6bDO0