Epätasapainossa

(kuva täältä)

Tiedättehän, kuinka joitakin ihmisiä ei voi kuvailla oikein millään muulla sanalla kuin ”epätasapainoinen”. No, pian tiedätte myös, että minä olen juuri tuollainen ihminen.

Omasta mielestäni olen vain hieman erikoisempi persoona ja psyykkisesti täysin terve, ellei masennusta lasketa psyyken sairaudeksi (sillä sitähän se on, mutta ei kuitenkaan mielisairautta). Järki juoksee kirkkaana, eikä elämäni täyty harhaisista näyistä, äänistä tai kuvitelmista (ellei aiempaa, pari vuosikymmentä kestänyttä uskoani työllistymisestä kulttuurialalle lasketa…). Tunne-elämäni on kuitenkin epävakaata, ailahtelevaista, alati muuttuvaa. Tunteeni ovat kuin vellova valtameri, jossa kellun taukoamatta aallon pohjalla nousten aallon harjalle ja tipahtaen taas… Vauhti on hurjaa, eikä se pysähdy käskystäni.

Tänään lääkärin vastaanotolla istuessani huomasin kovettaneeni itselleni kuoren, jonka sisään olen sullonut kaiken olemiseni tuskan ja elämäni epävarmuuden. Vastatessani lääkärin kysymykseen mahdollisista itsetuhoisista ajatuksista tuo kuori rasahti pienesti rikki, enkä pystynyt enää pidättelemään kyyneleitä. On totta, että olen jo vuosia lohduttautunut sillä ajatuksella, että jos mikään muu ei enää onnistu, enkä jaksaisi enää yhtään enempää, niin minulla olisi lupa ja oikeus lähteä lopullisesti pois. Vaikka tuo ajatus on välillä ollut hyvinkin voimakas ja olen sitä tietoisesti pyöritellyt mielessäni, niin ajatukseksi se on aina jäänyt. En ole koskaan edes yrittänyt tehdä itselleni mitään. Silti pelkkä ajatus on jo sinänsä vaarallinen, sillä se voi vielä joskus realisoitua todellisuudeksi.

Hermostun ja suutun nykyisin olemattoman pienistä asioista. Erityisesti puolisoni saa ottaa vastaan jokapäiväistä kuraa, kun kilahdan tämän tästä. Kun ärtyneeseen ja vihaa tihkuvaan olemukseeni lisää vielä kiroilun jalon taidon ja miekkana sivaltavan verbaliikan, niin puolisoni ei selviä haavoittumatta. Välillä osansa saavat myös asiakaspalvelijat terveyskeskuksen vastaanottotiskillä, pankkivirkailijat, kaupan myyjät, postineidit… Tunnustan, että olen välillä todella hankala asiakas.

Jos edellämainitut seikat eivät vielä todista epätasapainoisuuttani, niin ehkäpä se tosiasia, että raivoan julkisesti puolisolleni auttaisi asiaa? En välitä ympärillä olevista ihmisistä, jotka ovat (yleensä ja toivottavasti) täysin tuntemattomia, vaan avaan sanaisen arkkuni ja annan tulla täysillä. Häpeäkynnykseni vaikuttaa olemattomalta. Volyymi on sentään pysynyt vielä näihin päiviin asti kohtuullisen pienenä, mutta odotan kauhulla, koska senkin kontrolli pettää…

”Vika on tietenkin aina minussa
minulla ei ole lainkaan tapoja
nahan alla kihisee vain rumia
torakanalkuja, käärmeenmunia
matoja ja piruja ja matoja”

– PMMP –