”Forever young, I wanna be…”
Minulla on ikäkriisi. Täytin äskettäin taas yhden vuoden lisää. Sen jälkeen olen löytänyt päästäni harmaita hiuksia ja nyppinyt niitä vimmoissani pois. Huomasin myös silmieni ympärille hiipineen pysyviä ryppyjä ja juonteen alkuja. Olen jo ”vanha”, mutta vailla työtä ja rahaa. Sen sijaan opiskelen vieläkin ja opettelen olemaan aikuinen (mitä hemmettiä se sitten tarkoittaakaan). Olen myös äiti ja vaimo, eikä minun pitäisi enää haluta tässä elämässä mitään muuta (paitsi sitä työtä ja rahaa). Mutta kun…
Tiedän, että päivittäinen oleskelu itseäni 10-15 vuotta nuorempien seurassa saa aikaiseksi sen, että olen sekoittanut ajallisen minäkuvani. Olen selkeästi vajonnut takaisin nuoruuteni tapoihin ja tunnelmiin, ja sitä mukaa alkanut käyttäytyä kuin parikymppinen tytönheitukka (ei sentään teinipissis). Näen päiväunia juuri ja juuri aikuisuuden kynnyksellä huojuvasta nuoresta miehestä (pojasta!), puheeseeni on tarttunut ”nuorisokieltä” kuten ”semisti siistii”, katselen yhä useammin eräässä nettipuljussa vaatteita, joiden tiedän sopivan päälleni ja tyyliini lähinnä unissani, kuuntelen Spotifyssa (jonka löysin erään parikymppisen opiskelutoverini vinkistä) kuinka ”Levikset repee” jne. jne. jne.
Tiedetään… Olen vielä jonkin matkan päässä siitä säälittävästä näystä, kun keski-ikää hipova, kypsässä iässä oleva nainen yrittää olla edelleen kaksikymppinen, meikkaa liikaa ja pukeutuu kuin katutyttö. Mutta silti… Nuoruus on osaltani pysyvästi ohi ja sen tajuaminen tekee fyysisestikin kipeää. Tein mitä tahansa, niin en tästä enää nuorru. En voi palata ajassa taaksepäin ja valita polkujani uusiksi, en kokea asioita ensimmäistä kertaa tai jättää kenties kokeilematta.
Elämä tuskin loppuu ”keski-ikäisyyteen”, mutta siltä nyt tuntuu, koska elän keskellä hälytystilaa. Olen paniikissa, hyperventiloin, en ajattele lainkaan selkeästi. Myönnän itselleni, että osasyy tähän kriisiin on myös parisuhteeni tilassa, joka ei anna minulle enää mitään muuta kuin lähinnä heikohkoa taloudellista turvaa. Minulla on joku, jonka kanssa jaan kodin ja laskut, kotityöt ja lasten kasvatusvastuun. Haluan kuitenkin enemmän. Kai minulla on siihen vielä oikeus?
Tajusin tämän kriisitilanteeni tänään, kun olin ottanut itsestäni elämäni ensimmäiset kunnon ”selfiet” (yhteensä lähes viisikymmentä kuvaa!). Yhdessäkään en sentään näytä ”ankalta” tai ”varpuselta”, mutta jotain teinimäistä niissä kuitenkin on. Voi olla, että tuo tunne tulee pelkästään siitä, että minun sukupolveni ei ole tottunut moisia kuvia ottamaan. Tottumiskysymys siis(kö)?! Latasin naamakuvani myös facebookiin, mutta nyt pelkään kuollakseni, että vaikutan epätoivoiselta ”wannabelta”, joka yrittää olla vielä nuori. Paino sanoilla ”yrittää” ja ”vielä”… Kaikki kun tietävät, että en ole. Kaikki, paitsi minä.
”You may grow old, but you never have to grow up.” Sillä mennään.