Halutaan hyvä elämä!

Ulkopuolisten silmin elämäni on tällaista: kumppani ja lapset, koti, korkea koulutus, harrastuksia, hoikkuutta ja terveyttä… Lähestulkoon kadehdittavaa!

Valitettavasti kaiken pintakiillon alla totuus ei voisi olla enää enempää toisenlainen.

Kotini on ahdas, sotkuinen, epäviihtyisä ja muun perheen kotona ollessa sallitut desibelirajat ylittävän meluisa. Päivät olen yksin, sillä olen työtön. Juoksuharrastuksestani huolimatta pienet krempat vaivaavat. Henkisesti olen kaikkea muuta kuin perusterve; olen väsynyt, uupunut ja sairastanut jo vuosikausia masennusta, milloin lievempänä, milloin vaikeampana. Talouteni on aivan rempallaan. Päivät vietän hiljaisuuden keskellä kuunnellen tietokoneeni huminaa. ”Ystäväni” löytyvät lähestulkoon pelkästään facebookista, vaikka ei heitä usein näy sielläkään.

Kadehdittavaa, eikö?

Totuus on se, että olen yksinäinen. Olen yksin tässä fyysisessä, ajallisessa ja paikallisessa tilassa, mutta olen yksin myös henkisesti. Olen parisuhteessani yksin, sillä me emme ole enää ”me”. Olen vailla ystäviä, jotka asuisivat samassa kaupungissa. Olen vailla harrastuksia, joihin voisin mennä yhdessä jonkun ystäväni kanssa. Olen yksin vastuussa kotitöistä, ja lasten perustarpeista ja kasvatuksesta huolehtiminen on lähestulkoon minun harteillani.

Yhteiskunnalliselta näkökantilta tunnen itseni täydeksi turhakkeeksi, joka vain tuhlaa elämäänsä ja valtion rahoja antamatta mitään vastineeksi (no, ainakin sentään niitä uusia kansalaisia). Oloni on kuin ylisuurella kuutiolla, jota yritetään väkisin vääntää nuppineulanpään kokoiseen pyöreään reikään. Minulla ei ole omaa paikkaa yhteiskunnassa, elämäni on jäänyt sen reunojen ulkopuolelle.

Miksi en osaa olla itselleni armollisempi? Miksi en osaa tyytyä siihen mitä minulla jo on? Miksi en osaa elää päivä kerrallaan? Välillä en ymmärrä itseäni ja tätä todellista taituruuttani olla yksinäinen ja onneton. Mutta onko se liikaa vaadittu, jos haluan hyvän elämän?

I was looking for a breath of life
A little touch of heavenly light
But all the choirs in my head sang ”no”
(I believe it)
To get a dream of life again
A little vision of the start and the end
But all the choirs in my head sang ”no”

– Florence And The Machine –