Helpommin sanottu kuin tehty

”Istuin hämärässä, alkoi hetki joka tuntui kuin ei se loppuisi milloinkaan.
Hetkeksi hiljaisuus saapui luokseni kuin olento ja huusi: ’Älä pelkää maailmaa.’ ”

 

Olen työtön. Olen yksin kotona. Minua ympäröi tunkkainen hämäryys ja hiljaisuuden rikkoo tietokoneen tasainen humina. Pääni tuntuu raskaalta, kuin sementillä täytetty kurpitsa. En tiedä mitä pitäisi ajatella, mitä tehdä. Ahdistaa.

Tämä on vasta ensimmäinen kokonainen viikko, jonka aloitan vailla yhteiskunnallisesti tuottavaa tekemistä. Aikaisemmin kulutin yliopiston luentosalien penkkejä, mutta nyt takapuoleni alla on makuuhuoneeni työtuoli, lähes puhkikulunut sekin. Puhkikulunut olen itsekin kaikkien opintovuosien jälkeen. Itse asiassa, olen istunut opinahjossa suurimman osan elämästäni!

Osasin opiskella, olin siinä tosi hyvä. Opikeleminen kävi minulle työstä, vaikkei siitä palkkaa saanutkaan. Nyt kun en ole enää opiskelija, niin mitä minulle jää? Kuka minä nyt olen ja mitä muuta osaan kuin opiskella?

Mitä helvettiä minun pitää nyt tehdä?!

Etsiä työtä, tietty. On tullut aika muuttaa opittu teoreettinen tieto käytännön osaamiseksi. On kirjoitettava lukuisia hakemuksia ja koottava CV. On oltava aktiivinen, itseluottamusta ja reippautta uhkuva, luottavaisin mielin tulevaisuuteen katsova… Ja paskat!

Helpommin sanottu kuin tehty.