Hiljaista eloa ja hyvää oloa

Kulunut viikko meni nopeasti, vaikka en tehnyt juuri mitään. Päinvastoin kuin yleensä tällä kertaa yritin nauttia jokaisesta syyspäivästä sellaisenaan, hetkeen keskittyen. Annoin itselleni luvan ottaa rennosti ja nauttia joutilaisuudesta. Oikeastaan minun oli pakkokin levätä, sillä parantelin juoksuista kipeää jalkaani, jonka kanssa käveleminenkin tuntui välillä ikävältä kivun vihlaistessa etureidessä.

Jos vietin tasapaksua ja tapahtumaköyhää elämää fyysisesti, niin myös pääni sisällä oli hiljaista. Menneiden päivien aikana sain vihdoin vaiennettua ne levottomat sisäiset äänet, jotka sekoittivat alati ajatukseni ja aiheuttivat pieniä tunnemyrskyjä. Keskityin ”ikkunashoppailemaan” netissä ja katselin musiikkivideoita YouTubesta. Saatoin viettää tunteja tällä tavoin tehden ”ei mitään järkevää”. En silti potenut huonoa omatuntoa tyhjäntoimittamisestani, sillä se toi minulle sisäisen rauhan.

Vihastukseni nykyistä elämäntilannettani kohtaan on hieman lieventynyt. Olen hyväksynyt sen tosiasian, että olen nyt työtön. En kuitenkaan tule kuolemaan siihen. Ihastukseni on myös heikentynyt, tai ainakin hieman unohtunut, mikä on hyvä asia. Enää ei päässäni pyöri vain yksi ainoa henkilö, vaan nyt siellä on avaraa tilaa, jossa on hyvä hengittää.

Eilen pääsin lähes kahden viikon tauon jälkeen taas kuntoilun pariin. Jalassa oleva kipu on pakkolevon ansiosta lähes kokonaan kadonnut, joten uskaltauduin varovasti kuntosalille. Kokemuksesta energisoituneena innostuin vielä lyhyelle juoksulenkille hämärtyvään, sateen raikastamaan syysiltaan. Ensimmäistä kertaa jaksoin juosta koko 5 kilometrin matkan pysähtymättä kertaakaan kävelemään (maasto on hyvin mäkistä)!

Jos fyysinen hiljaiselo teki kunnolleni ja kuntoilusuorituksilleni vain hyvää, niin sitä samaa tekee varmasti tämä henkinen hiljaiselo myös psyykelleni ja sielulleni. Niin paljon kuin vierastankin sanaa ”voimaannuttava”, niin sitä tämä tauko kaikesta turhasta stressistä on. Kerään voimia vielä jonkin aikaa ja sitten… No, sen näkee sitten.