Kiroilun sietämätön helppous
Mikäli olet asiallisen ja siveän puhekielen ystävä, niin älä lue tätä seuraavaa kirjoitusta!
Vittu, vitunvitunvittu, voi hevonvittu… Saatana, saattana, perkele, voi vittusaatana… Paska, paskapaskapaska, paskaperkele, saatanan paska… Helvetti, helevetti, helevetinhelevetti, helevetti soikoon, helevetinvittu… Hitto, samperi, perse, perhana, jumalauta… !!!
Siinä lempikirosanani, joita viljelen puheessani päivittäin puolisoni ja lasteni kauhuksi (ja omaksi häpeäkseni).
Opin kiroilun jalon taidon jo lapsuudenkodissani, jossa yllättäen äitini (!) oli se kovin ”katujätkä”. Meille lapsille kuitenkin paukutettiin kalloon, ettei kirosanoja saanut missään nimessä käyttää päiväkodissa, koulussa, kavereiden kotona tai harrastuksissa. Sisäistin tuon vakavan neuvon hyvin, enkä koskaan joutunut kodin ulkopuolella häpeämään tai vaikeuksiin ruman kielenkäyttöni vuoksi.
Oikeastaan kirosanat ovat itselleni vain keino purkaa sisäistä pahaa oloa tai fyysistä kipua. Suusta ulos purskahtava verbaalinen voimasanajoukko sisältää semmoisen määrän negatiivista energiaa, että edes tunnin nyrkkeilysäkin takominen ei yllä vastaavaan suoritukseen. Kirosanat itsessään eivät siis tarkoita minulle mitään, vaan ne ovat vain satunnaisista kirjaimista muodostuneita, merkityksettömiä sanoja. Toki tiedän sanojen ”saatana” (= paholainen) ja ”perkele” (mm. vanha sukunimi!) alkuperäiset merkitykset, mutta uskallan väittää, että ne ovat suurimmalle osalle meistä vain ”äänteitä”, ärräpäitä, kirosanoja vailla sen syvällisempää merkitystä.
Rakastan kiroilua, sillä se on osa minua ja tulista temperamenttiani! Kirosanojen monipuolinen käyttö on myös osa lahjakasta verbaliikkaa, vaikka olenpa kuullut vastakkaisenkin väitteen siitä, että vain verbaliikaltaan köyhät ihmiset turvautuvat kirosanoihin, koska eivät osaa ilmaista kiukkuaan muulla tavoin. Paskat, sanon minä! Kun oikein sapettaa ja höyry pursuaa korvista, niin ei siinä ”Voi että, kylläpäs minua nyt harmittaa kovasti!” auta, mutta kunnon ”Voi saatanan saatana!!!” hoitaa homman kotiin hetkessä.
Puolisoni ei voi sietää tätä piirrettä minussa, vaan kuulen päivittäin nalkutusta siitä, kuinka minun pitäisi siivota suuni. Ymmärrän kyllä, että en ole kovin hyvä roolimalli jälkikasvulleni, joten olen yrittänyt (uskokaa pois, olen todella yrittänyt!) hillitä kieltäni. Tulokset eivät ole kovin mairittelevia. Niinpä olenkin päätynyt omilta vanhemmiltani oppimaani oivaan kasvatusmetodiin ja kieltänyt lapsiani missään nimessä ja olosuhteissa päästämästä suustaan moisia rumiluksia. ”Älkää tehkö niin kuin äiti tekee, koska äiti on hölmö, mutta teidän ei tarvitse olla!” Tähän asti sanoma on mennyt perille, mutta saasnynnähärä minkälaisia verbaalieksperttejä heistä vielä kasvaa. Jään kauhulla odottelemaan… Perhana sentään!