Kissa tuokoon!

Perheemme sai reilu viikko sitten uuden jäsenen. Se on pieni, karvainen, erittäin villi, mutta suloinen ja suorastaan rakastettava. Odottelimme sen saapumista noin kaksi kuukautta, missä ajassa ehdin jo monta kertaa epäröidä uuden kissan ottamista. Onhan lemmikki aina pieni tai isompi rahareikä, huonekalujen tuhoaja ja ”haisunäätä”, jonka jäljiltä pieni asuntomme täyttyisi vähemmän mairittelevista aromeista.

Mutta niin tämä hurmaava kisumisu vain saapui elämäämme, enkä kadu päätöstä tippaakaan! Otus on osoittautunut erittäin seuralliseksi ja lapsirakkaaksi. Jälkikasvuni onkin karvapallosta todella riemuissaan. Välillä täytyy mennä jopa väliin toppuuttelemaan, sillä pientä karvariepua nosteltaisiin milloin mitenkin päin ja raahattaisiin mukaan leikkeihin. Yritän opettaa lapsille, että kissa ei ole lelu, vaan elävä olento, jota on kohdeltava hellävaroen, kunnioituksella ja rakkaudella.

Syitä kissanpennun ottamiselle on kaksi. Ensinnäkin halusin ottaa vanhalle kissallemme uuden toverin, sillä me ihmiset olemme pitkät päivät poissa kotoa. Toiseksi, haluan antaa lapsilleni mahdollisuuden kokea kissanpennun ihanuus ja hassuus sekä oppia vastuullisuutta lemmikinhoidossa. Jos ihan rehellisiä ollaan, niin taustalla haamuilee kolmaskin syy, nimittäin eräänlainen ”vauvakuume”. Tai oikeastaan siinä on kyse enemmänkin hellittävän ja hellimisen kaipuusta, sillä menetin rakkaan kissani reilu vuosi sitten, eikä sen jäljelle jääneestä kaverista ole ollut yksinään täyttämään kaipaavaa sydäntäni ja tyhjää syliäni.

Ennen kaikkea karvapallero on tuonut perheeseemme lisää vauhtia ja villejä tilanteita, innostusta, iloa, riemua ja naurua. (Irtokarvojen, uusien kissanlelujen ja rei’ille kiipeiltyjen olohuoneen verhojen lisäksi.)