Köyhilläkin ON elämä! (Osa II)

En uskonut aiemman tunteenpurkaukseni perheemme tämänhetkisestä rahatilanteesta herättävän juurikaan mielenkiintoa, sillä ”köyhyys” on tässä yhteiskunnassa joko häpeällinen tabu tai poliitikkojen pystyynjauhama, merkityksetön sana, jota käytetään vähän turhankin löysästi siellä ja täällä. Lisäksi kyse oli todellakin hetkellisestä ketutuksesta niin omaa tilannetta kuin ympärillämme olevien ihmisten ymmärtämättömyyttä (ja tunteettomuutta) kohtaan.

Paljon heräsi kuitenkin ajatuksia. Kuka on köyhä? Kuka köyhän ja köyhyyden määrittelee ja miten? Saako ja voiko Suomessa edes olla köyhä?

Hyviä kysymyksiä, joihin ainakaan minä en ole vielä löytänyt tyhjentäviä vastauksia. Koen silti olevani köyhä ja perustelen väitettäni pitkin tätä kirjoitusta. Jokainen päätelköön sitten itse valitanko turhasta vai voisiko tilanteeni olla oikeasti sitä mitä väitän sen olevan.

Ensin haluan kuitenkin kiittää kaikkein kriittisintä kommentoijaani nimeltä Runotytönvihapuheet. Alla olevat kursivoidut lainaukset ovat hänen käsialaansa ja niissä on oikeasti paljon asiaa, mutta myös turhaa sormipystyssä saarnaamista, sillä yhden tekstin (tässä tapauksessa minun tekstini) perusteella ei voi vielä sanoa henkilöstä (siis minusta)  ja hänen elämästään suuria totuuksia, eikä varsinkaan leimata tätä osaksi tiettyä ihmisjoukkoa.

Mutta nyt siis itse lainauksiin ja niiden kommentointiin.

”köyhyys ei siinä vaiheessa ole missään määrin fataalilla tasolla, mikäli on varaa valittaa huonekalujen ulkonäöstä, kampaajakäyntien puutteesta ja omistamastaan autosta. …

tilanteenne vaikuttaa pikemminkin erittäin hyvältä ottaen huomioon, että olette kokonainen perheyksikkö ja teillä on toisenne. … tekstistä välittyy aidon köyhyyden kokemuksen sijasta pikemminkin yleinen turhautuminen elämäntilanteeseenne (etenkin läheisiinne verrattuna) ja pettyminen alunperinkin ilmeisen epärealistisiin odotuksiinne. …”

Miksi köyhyydestä puhuttaessa saisi mainita vain Afrikan nälänhädän tai ylipäänsä kehitysmaiden surkeat elinolosuhteet, kuten asunnottomuuden, puhtaan veden tai lääkkeiden puutteen? On totta, että Suomessa köyhyys on harvoin, jos koskaan fataalilla tasolla. Se ei silti poista sitä tosiasiaa, että tässäkin maassa on satojatuhansia köyhiä. Noilla köyhillä saattaa silti olla asunto, ehkä huonekalujakin ja jopa auto. On silti eri asia asua kaupungin vuokra-asunnossa vähissä neliöissä, hakea huonekalunsa kierrätyskeskuksesta ja omistaa auto, joka on ruostunut, täynnä vikoja ja lähinnä käyttämättä, kun ei ole varaa ostaa siihen bensaa… (Anteeksi kärjistykset, mutta ymmärtänette pointtini.)

Olemme kokonainen, vaikkakaan emme järin onnellinen, perheyksikkö, kyllä, mutta tekeekö se meidän tilanteestamme hyvän suhteessa köyhyyteen? (Ja miten asiat edes oikeastaan liittyvät toisiinsa?!) Mielestäni päinvastoin. Juuri tuosta syystä, että olemme kokonainen, eheä perheyksikkö, jäämme esimerkiksi ilman asumistukea, joka olisi tällaisessa taloudellisessa ahdingossa oikeasti tervetullut kädenojennus yhteiskunnalta. Yhteenlasketut bruttotulomme (!) ylittävät kuitenkin jonkin maagisen rajan rimaa hipoen, joten Kela tarjoaa meille vain lämmintä kättä.

Entäpä sitten tuo ”aidon köyhyyden kokemus”, joka minulta/meiltä jää muka puuttumaan. Minkälainen se sitten on? Minkälainen sen pitäisi olla? Onko olemassa yhtä ainoaa oikeaa köyhyyden kokemusta? Eikö kyse ole juuri subjektiivisesta tunteesta, jokaisen ihmisen omasta kokemuksellisuudesta? Minusta kokemani arjen kurjuus ja niukkuus on  köyhyyttä, vaikka toki tiedostan, etten ole aivan rutiköyhä, vaan on myös minua vielä paljon köyhempiä. Ehkä pitäisikin puhua itsestään ”vähävaraisena”, sillä keskituloiseksi minua tuskin voi väittää.

”eivät lapset mitään etelänmatkoja kaipaa (ja matkustamatta jättäminen on ekoteko vailla vertaansa!), vaan rakkautta, läsnäoloa ja huolenpitoa. romanttista iltaa kekseliäs pariskunta viettää vaikka lähitaajaman huoltoasemalla jos niikseen tulee. hiukset voi saksia itse ja työtuolin verhoilla kirpputorilta ostetuilla kankailla. se on kaiken lisäksi mukavaa askartelua lasten kanssa, jos asian haluaa nähdä muusta kuin negatiivisesta perspektiivistä.”

Yllä olevat kommentit saivat minut lähinnä huvittuneeksi. Vihreänä (ja normaalina, fiksuna ihmisenä) tiedän, että matkustaminen esimerkiksi lentokoneella ei ole ekoteko, päinvastoin. Pitäisikö sen silti estää ketään pääsemästä tutustumaan vieraaseen maahan, vieraaseen kulttuuriin, historiaan, arkkitehtuuriin, luontoon ja ihmisiin? On varmasti eri asia haaveilla tekevänsä kerran vuodessa tai kahdessa kulttuurimatkan johonkin Euroopan kaupunkiin, kuin lentää kaksi kertaa vuodessa Aasian aurinkorannoille (eikä siinäkään mitään vikaa ole). Matkustaminen lähelle tai kauas avartaa maailmankuvaa ja piristää henkisesti. Kotona ja omalla paikkakunnalla kuukaudesta ja vuodesta toiseen kykkiminen ei sen sijaan tee jokaista meistä onnelliseksi. Ja miksi vain varakkailla ja keskituloisilla on oikeus haaveilla matkoista ja matkustaa? Jos köyhä (anteeksi, vähävarainen) avaa suunsa ja kertoo haaveilevansa matkustelusta, niin miksi hän saa heti halveksuntaa ja sormenheristelyä osakseen?

On todella mieltä lämmittävää, kun tällaista vuosia vanhempana (ja vieläpä ihan kelpona sellaisena, mielestäni) elänyttä ihmistä neuvotaan siinä mitä lapset todella tarvitsevat. En tosin aiemmassa tekstissäni maininnut sanallakaan jälkikasvuni kärsivän matkustelemattomuudestamme. He eivät vielä vuosiin kaipaa ruotsinlaivaa tai Särkänniemeä kauemmaksi, mutta pitäisikö sen silti estää minua vanhempana haaveilemasta perhelomasta auringossa? Rakastan jälkikasvuani ja ottaisin heidät mielelläni mukaan lomamatkalle, jos sellaiselle joskus pääsisin. Haluaisin, että he olisivat lähelläni, jotta voin tarjota heille läsnäoloa ja hellää huolenpitoa elämysten lisäksi.

Romanttisesta illanvietosta en puhu enempää, sillä parisuhteeni etenee tällä hetkellä päivä kerrallaan. Miettikääpä silti, että lähtisittekö todella lähihuoltikselle (joka ei ole ABC) romanttista iltaa viettämään? Niinpä.

Saksiminen ja verhoilu ovat ihailtavia käsityötaitoja, joita minulla ei valitettavasti ole. Kö… Vähävarainen ei automaattisesti tarkoita kirpputoreja kiertelevää, retroilevaa, tee-se-itse-ekopipertäjää (Anteeksi, jos loukkaan tällä stereotypiallani jotakuta! Oikeasti ihailen tällaisia ihmisiä.), joka loihtii käsillään mitä vaan mistä vaan. Aina on tietysti mahdollisuus opetella, mutta erehdysten kautta oppiminen tulee vähävaraiselle kalliiksi. Sitä paitsi kaikki eivät edes pidä käsitöistä!

”mielestäni tämänkaltaiset puheenvuorot puhuvat karua kieltään yleisestä päänsisäisestä menestyksen harhasta, johon monet hukkuvat tajuamatta lainkaan, että heidän asiansa ovat oikeasti kaikkea muuta kuin huonosti, vaikka kaikki ei menisikään kuin sillä ideaaliesikuvalla, jonka on itse päässään kehittänyt median ja yhteiskunnan vaatimusten pohjalta. tottakai jokaisella on heikot hetkensä ja se heille sallittakoon, mutta sitä toivoisi kovasti ihmisten kykenevän välillä pysähtymään ja miettimään, olisiko se onni kuitenkin kiinni jostain aivan muusta kuin niistä pihagrilleistä ja trampoliineista.

… loppujen lopuksi omien piirteidensä ja ongelmiensa ulkoistaminen rahan kaltaiseen tekijään on hiukan valheellista, joskin ymmärrettävä itsesuojelumekanismi.”

Tiedän ja tunnistan tuon median ja yhteiskunnan luoman ideaaliesikuvan. Suurin osa sukulaisistani ja ystävistäni elää juuri tuota ideaalia, jossa omakotitalon pihassa seisoo kaksi autoa, takapihalla pönöttävät kaasugrilli ja trampoliini, lämpimään lennetään ainakin kerran vuodessa jne. Tiedän, että oma elämäni on kaukana tuosta kiiltokuvasta, ja se on osin omien valintojeni ansiota/syytä. Päätin valita opiskelualan, jolla työllisyysnäkymät ovat heikohkot. Päätin tehdä jälkikasvuni nuorehkona ja ennen opintojeni päättymistä. Päätin, että pallogrillillä saa parempaa (ja ekstrana sen ihanan, kesään kuuluvan palavien hiilten hajun!). Päätin, että jälkikasvulleni riittää läheinen leikkikenttä kiipeilytelineineen ja kiikkuineen. Päätin, että elän elämäni omalla tavallani ja omassa aikataulussani. Onneni ei ole kiinni yksin rahasta. Ei ole ikinä ollut. Mutta siitähän ei aiemmassa tekstissäni ollut siis kysekään.

Hyväksyn valintani, mutta en väitä ettenkö joskus huonoimpina hetkinäni kadu yhtä ja toista. Pääasiallisesti kuitenkin seison sanojeni ja valintojeni takana. Ongelma onkin enempi siinä, että lähipiirimme ei elämäämme ja tilannettamme aina ymmärrä. ”Eikö sun kannattais mennä uudelleen opiskelemaan ja vaihtaa kokonaan alaa?”, ”Ei se maksa kun viiskymppiä per nuppi, lähtekää tekin!” tai ”No miksette sitten vaihda autoanne uudempaan?” ovat lauseita, joita kuulee niin ystävien kuin sukulaistenkin suista. Ovatko he niin tyhmiä, etteivät tajua tilannettamme vai eivätkö he vain halua nähdä totuutta? ”Ei kai ne nyt niin köyhiä voi olla, kun mekään ei kerta olla…”

Ymmärrän kyllä senkin, että omaa tyhmyyttään ja laiskuuttaan sekä niistä johtuvaa elämäntilannetta (työttömyyttä ja rahattomuutta) ei aina ymmärrä omaksi syykseen, mutta entäpä jos kyse ei olekaan ollenkaan tästä? En ole tyhmä, enkä laiska, vaan melko fiksu (yliopistotutkinto hyvin arvosanoin) ja ahkera (olen otteissani ripeä, tehokas ja huolellinen, ja aina tekemässä jotain). Silti en löydä työtä, koska työpaikkoja on todella vähän, eikä minulla ole omalta alaltani juurikaan aiempaa työkokemusta. Onko siis omaa syytäni, että saan vain Kelan työmarkkinatukea? (On kai, sillä itsepä alani valitsin. Sitä voisi joku kutsua tyhmyydeksikin.)

Jos rahattomuus aiheuttaa ongelmia niin normaaleista arjen ja elämisen menoista ja kuluista selviämisessä kuin psyykkiselläkin tasolla (yöunien menetys, kroonistunut stressi, masennus, parisuhdeongelmat), niin eivätkö ongelmat silloin nimenomaan ole taloudellisen kurjuuden syytä, eivätkä (ainakaan pelkästään) ihmisen henkilökohtaisista ominaisuuksista johtuvia? Mielestäni tuollainen ajattelumalli, jossa köyhyyden katsotaan johtuvan vain ja ainoastaan suoraan ihmisestä itsestään on hirveän kylmä ja ”ääriporvarillinen” sekä hyvinvointivaltioon sopimaton. Jokainen ei saa mahdollisuutta olla oman onnensa seppä, vaikka siihen kykyjä ja halukkuutta riittäisikin!

***

Hetken henkeä vedettyäni palaan takaisin väitteeseeni siitä, että olen todellakin köyhä.

Ja toisaalta… Miksi köyhyyttä pitää aina niin kauheasti perustella ja puolustella? Miksi pitäisi myöntää, että ”No ok, ei me ollakaan köyhiä, sori.” tai ”Köyhänä on ihan kivaa.”? Rikkooko tabun nostaminen pöydälle jonkin hiljaisen yhteiskuntarauhan ja sanattoman sopimuksen siitä, että ”Meillä on Suomessa kaikki hyvin.”? Eihän tässä varakkaiden ja onnellisten lintukodossa voi kenelläkään olla asiat huonosti, eihän? Köyhätkään eivät ole oikeasti köyhiä, kunhan valittavat vain?…

Ensinnäkin puolisoni joutui velkakierteeseen maksamalla normaaleita elämisemme kustannuksia ensin lainarahalla, jonka maksamiseen otti puolestaan lisää lainaa. Nyt hänellä on maksuhäiriömerkintä, joka vaikeuttaa elämäämme vielä pitkän aikaa tästä eteenpäin. En tiennyt tilanteesta, sillä silloin arkeni täyttivät jälkikasvuni pienine ja suurine vaatimuksineen. Kun puolisoni sitten uskalsi asiasta kertoa, niin olin tajunnut taloudellisen tilanteemme surkeuden jo itsekin. Joku voisi haukkua puolisoani idiootiksi, mutta hän yritti vain selviytyä ja pitää huolta perheestämme. Hänelle köyhyyden myöntäminen ja sietäminen ”rikkaan perheen kasvattina” on paljon vaikeampaa kuin minulle, joka tulen ”tavallisesta, 90-luvun laman kokeneesta duunariperheestä”.

Toiseksi, yhteenlasketut bruttotulomme ovat noin 2100 euroa kuukaudessa. Kun tuosta summasta vähennetään verot, vastike, sähkölasku ja lainojen lyhennykset, niin rahaa jää ruokaan, vaatteisiin, harrastuksiin ja bensaan noin 500 euroa kuukaudessa. Ja meitä on tässä perheessä siis neljä henkeä.

Kolmanneksi, tämä tietokone jolla kirjoitan on lainassa vanhemmiltani ja muutenkin jo vanha. Televisiomme on vanhaa putkimallia ja mieheni sai sen työkaveriltaan ilmaiseksi. Automme on vuosimallia 1998 ja sillä on ajettu yli 300 000 kilometriä. Asunnossamme on neliöitä noin 73, eikä lapsillamme ole omia huoneita. Lähes kaikki vaatteet ostamme käytettyinä tai alemyynneistä. Syömme vain perusruokaa, jonka valmistamme itse alusta asti, ja leivomme myös itse leipää ja sämpylöitä. Kolmeen vuoteen pisimmät matkamme ovat olleet puolisoni kanssa kahdestaan päiväksi Tallinnaan ja perheen kesken Keski-Suomeen sukulaisiin.

Voisin luetella näitä köyhyytemme tunnusmerkkejä loputtomiin, mutta en jaksa. Enkä viitsi. Itsepä tiedän tilanteeni, joten mitä sitä muille enää todistelemaan. Toivon vain, että kun joku puhuu köyhyydestään ja sen kokemisesta, niin ei heti tuomittaisi valittajaksi ja paskanjauhajaksi. On sitä paitsi eri asia puhua köyhyydestä ja köyhistä teoreettisella, yleisemmällä tasolla kuin henkilökohtaisella tunne- ja kokemustasolla.

Totuus kun on se, että Suomessakin on paljon erilaisia köyhiä. Onneksi (ja toivottavasti) sinä et ole yksi heistä.