Kuin perhonen lasikuvussa – antakaa hänen olla!
Se ahdistaa, kun omaa lasta ollaan pysyvästi leimaamassa epäsosiaaliseksi, jolla tulee kouluikäisenä olemaan vielä paljon ongelmia. Ei minun rakas pikkuiseni ole mikään hankala ja epäsopiva palikka tässä elämän palapelissä. Hän on vain hieman erilainen kuin muut, omanlaisensa, ainutlaatuinen, ja juuri siksi niin ihana.
Lapseni on fyysisesti terve ja älykäs. Oikeastaan hän on ikäisiään (4-5-vuotiaita) jopa hieman edellä monessa motorisessa ja älyllisessä taidossa. Päiväkodin henkilökunta jaksaa ylistää sitä fiksua puhetta, jota lapseni erittäin laaja sanavarasto ja verbaalinen lahjakkuus tuottavat. Hänellä on erinomainen muisti ja hän oppii todella nopeasti uusia asioita. Lapseni hoksaa helposti ja huomaa pieniäkin yksityiskohtia monia muita herkemmin. Hän on herkkä ajattelija, analyytikko ja väsymätön ihmettelijä, jolle maailma on yhtä aikaa pelottava paikka ja silti täynnä lukemattomia mahdollisuuksia.
Lapsessani ei ole mitään vikaa! Hänen kaipuunsa tuttuun ja turvalliseen, rutiinienmakuiseen elämään on vain se vahvin voima hänen sisällään. Hän ei sopeudu isoon lapsiryhmään, jossa riittää vilinää ja vilskettä metelistä puhumattakaan. Ei hän itsekään se kaikkein hiljaisin ole, mutta levottomuus ja hermostuneisuus tarttuu häneen turhankin herkästi. Ja mitä isompi ryhmä, sitä vaikeampi lapseni on osallistua ohjattuun toimintaan. Hän arastelee, on epävarma, vetäytyy syrjemmälle. Hän ei halua, eikä omien sanojensa mukaan osaa. Vapaammissa leikeissäkin hän leikkii mieluummin muiden rinnalla omia pikkujuttujaan, eikä lähde mukaan toisten leikkeihin, vaikka nämä pyytäisivätkin. Ja auta armias, jos joku toinen lapsi yrittää tulla hänen leikkiinsä mukaan… Silloin alkaa höyrypannu pihistä ja leijonan raivolla lapseni puolustaa reviiriään. Jos joku ärsyttävä lapsi ei usko hyvällä, niin sitten pahalla, ja pian pieni nyrkki heilahtaa.
Uskon, että hänestä tulee vielä hyvä koululainen, koska hän on fiksu. Ehkä hänestä tulee isona tutkija tai insinööri? Lapseni on nimittäin pieni perfektionisti, hyvin tarkka ja järjestelmällinen. Hänen maailmassaan on kaksi väriä, musta ja valkoinen, joita hän yrittää koko ajan kontrolloida. Tuon ehdottoman ja vaativan ulkokuoren alla asuu kuitenkin suuri epävarmuus, joka kohdistuu häneen itseensä, toisiin ihmisiin ja koko ympäröivään maailmaan. Hän pelkää, ettei osaa, että muut katsovat ja kuulevat. Hän ei halua epäonnistua omissa eikä toisten silmissä. Jos hän ei ole sataprosenttisen varma, hän ei osallistu ollenkaan tai tee mitään. Alisuoriutuminen on vakava uhka, joka täytyy toki ottaa tosissaan. Lapseni piilottelee turhaan kynttiläänsä vakan alla, mutta ehkä hän ajan kanssa vielä tuo sen esiin?
Tunnistan lapsessani itseni. Meissä on hyvin paljon samaa. Ajoittain pelkäänkin, että seuraako lapseni kenties jalanjälkiäni, niitä synkille seuduille vieviä, hataria ja harhailevia? Hän on kuitenkin eri ihminen, joka varttuu ja elää eri ympäristössä, eri aikakaudella. Vain osa hänen geeneistään on minulta. Toivon, että hän lopulta löytää oman totuutensa ja oman, valoisen tiensä, sillä kaikista harmeista ja ongelmista huolimatta hän on todellakin vasta elämänsä alussa. Aikaa on vielä paljon kasvamiselle ja muutoksille.
Minä rakastan pientä lastani juuri sellaisena kuin hän on. Vaikka välillä en jaksaisi enää ottaa vastaan yhtäkään huonoa uutista, niin en halua lakata uskomasta, että hänet vielä hyväksytään. Sillä siitähän tässä on lopulta kysymys: hyväksymisestä! Kyse on erilaisuuden sietämisestä, sen ymmärtämisestä ja hyväksymisestä. (En tarkoita tällä lapseni taipumusta väkivaltaan, sillä sitä en hyväksy missään muodossa. Asioita ei ratkaista nyrkillä, vaan puhumalla. Tätä yritän koko ajan lapselleni opettaa ja uskon, että työni kantaa vielä hedelmää. Häpeä, nöyryys ja anteeksipyynnöt seuraavatkin jo nopeasti, jos toista lasta on tullut tönäistyä.) Peräänkuulutan sitä paljon puhuttua suvaitsevaisuutta, joka antaa meille jokaiselle mahdollisuuden olla omanlaisensa ja ylpeä siitä.
Mitä pahaa on siinä, jos lapsi ei osallistu ryhmätyöskentelyyn tai lähde mukaan laululeikkeihin? Toki elämässä täytyy opetella tulemaan toimeen ja tekemäänkin toisten ihmisten kanssa, mutta toiset meistä osaavat sen taidon paremmin kuin toiset. Ei kaikista tule tiimipelaajia! Maailmassa tarvitaan myös yksinäisiä ahertajia, jotka keskittyvät yksilöinä tekemään ja suorittamaan. He tarkkailevat ryhmien laidoilla, hieman ulkopuolella, mutta eivät välttämättä ole aina onnettomia tai syrjäytyneitä. Ehkä he ovat siellä omasta tahdostaan?! Jos lapseni siis haluaa leikkiä omaa leikkiään omassa rauhassaan, niin miksei hänelle anneta mahdollisuutta siihen, vaan tehdään asiasta ongelma niin hänelle itselleen kuin muillekin lapsille? Eikö lapseni opi pikkuhiljaa, että hän tekee aina väärin, hän on vääränlainen ja muille vain harmiksi?
Hän tarvitsee vain aikaa ja tilaa kasvaakseen ihmisenä sille tasolle, jota yhteiskunta meiltä kaikilta odottaa. Antakaa hänen olla välillä rauhassa! Antakaa hänen välillä kuulla, että on hyvä ja ihana juuri sellaisena kuin on! Miksi helvetissä kaikkien pitäisi olla yltiösosiaalisia hölösuita, jotka ovat aina suuna päänä ja ihkaensimmäisinä osallistumassa jokaikisiin kissanristiäisiin? Eikö hiljaisemmille, aremmille, itsenäisemmille tai yksinään viihtyville ole sijaa tässä maailmassa? Miksi peräänkuulutetaan itsenäistä työotetta, jos tiimipelaajuutta arvostetaan kuitenkin vielä enemmän? Milloin erilaisuus lakkasi olemasta rikkaus? Nyt se on vain rikka muiden silmissä…
Ei minun rakas pikkuiseni ole mikään hankala ja epäsopiva palikka tässä elämän palapelissä. Hän on vain hieman erilainen kuin muut, omanlaisensa, ainutlaatuinen, ja juuri siksi niin ihana! ♥