Kuinka kauan on liikaa?

Edellisestä kerrasta on niin pitkä aika, että en edes muista koska se oli. Ehkä se tapahtui kolmen viinilasillisen jälkeen hytissä, risteilyllä, syystalvella 2012?

Kaikesta väsymyksestä, apatiasta, rahahuolista, lapsiperheen kiireistä ja parisuhteemme syvistä haavoista huolimatta pidän kumppaniani yhä puoleensavetävänä, seksikkäänä, haluttavana miehenä. Ihan joka päivä ajatus ei käy mielessä, mutta silloin tällöin kaipaus iskee lujaa ja yllättäen. Kun näen hänen tulevan suihkusta pelkkä pyyhe ympärillään tai kun katselen hänen pukevan farkkujaan… Toisinaan hellä halaus hänen vahvojen käsivarsiensa sisällä saa minut hiljaa toivomaan, että hän puristaisi minua lujempaa, katsoisi silmiini ja suutelisi kuin joskus ennen…

Olen nainen parhaassa iässä. Tai no, ainakin varsin viriilissä iässä. Eikös 30-40-vuotias nainen ole vielä ihan hyvässä vedossa, mitä? Toki vilkasta seksielämää voivat tuolloin haitata juurikin ne kuuluisat ”ruuhkavuodet” eli lapsiperheen arki ja kiireet, työkuviot, asuntolainat jne., mutta eivät ne naisen fysiikkaa ja biologista viettiä sammuta. Omalla kohdallani edes masennus ei ole saanut liekkiä kokonaan hiipumaan. Niinpä parisuhteeni platonisuus on saanut minut miettimään koko parisuhteeni mielekkyyttä. Jos fyysistä läheisyyttä on ollut viimeisten viiden vuoden aikana kahden käden sormin laskettava määrä, eikä parannusta ole ainakaan lähitulevaisuudessa näkyvissä, niin onko tällaista avioliittoa syytä edes jatkaa? Kuinka kauan ilman on liikaa?

Parisuhteessa(mme) on toki kysymys muustakin kuin seksistä. Meitä sitoo toisiimme pyhä ja virallinen vala, avioliitto. Lisäksi meillä on yhteistä jälkikasvua, jota yhdessä kasvatamme. Pienen, yhteisen asuntomme pankkilaina on myös yhteinen. Samanlainen arvomaailma, huumorintaju, fyysinen olemus ja mieltymys esimerkiksi samanlaiseen musiikkiin ja elokuviin merkkaavat nekin kai jotain? Silti minäkin olen vain ihminen, jonka biologinen vietti ei sammu, koska sille ei enää muka ole ”tarvetta”. Se ei kuuntele järkipuheita, eikä alistu arkielämän realiteetteihin. Se haluaa yhä. Minä haluan yhä. Haluan, ja haluan tuntea itseni halutuksi, eläväksi.

Silti en uskalla avata suutani, enkä edes vienosti vihjaista. Pelkään liikaa tulevani torjutuksi. Haurastunut itsetuntoni ei sitä kestäisi, joten suojelen itseäni todellisuudelta ja pakenen haaveisiin. Välillä vitsailemme mieheni kanssa kaksimielisiä ja saattaapa hän ohimennen läpsäistä takapuoltani, mutta sen lähemmäs ”aviovuodetta” emme pääse. Toistaiseksi tyydymme hellyyteen, halailuun ja pieniin pusuihin. Parempi nekin kai ovat, kuin ei niitäkään ollenkaan.

Totuushan on se, että mitä pidempään olemme olleet ilman, sitä korkeammaksi kynnys on kasvanut. Ja pelottaahan se, nousu Mount Everestille nimittäin. Niin kipeää kuin syvän halun ja kaipauksen pitäminen syvällä sisimmässäni tekeekin, nousen askeleen päivässä, päivä kerrallaan.

”Just say yes, just say there’s nothing holding you back
It’s not a test, nor a trick of the mind
Only love
Just say yes, coz Im aching and I know you are too
For the touch of your warm skin
As I breathe you in”

– Snow Patrol –