Kuka pelkää pientä hiirtä?
Et kai sinä MINUA pelkää?
(Lueskelin aamulla Iltalehden nettisivuja ja bongasin tämän ”uutisen”: Naista odotti inhottava yllätys kaupan maito-osastolla – ”Vanukas jäi ostamatta”…)
Hiiret ovat ihania, pieniä, suloisia nappisilmiä, karvapalleroita, hassuja nenän ja viiksien heiluttajia. Voisin seurata niiden touhuja eläinkaupassa tuntikausia! Harmikseni en voi ottaa hiiriä lemmikeiksi, koska meillä asustaa kissa. Erittäin saalistushaluinen sellainen. Pelkät etäisesti leluhiirtä muistuttavat mytytkin ovat saaneet katilta käsittelyn, jota en toivoisi yhdellekään elävälle olennolle. On minulla silti ollut kyseenalainen kunnia saada kokea, miltä yhteisasuminen hiiren kanssa tuntuu.
2000-luvun alkuvuosina asuimme opiskelija-asunnossa kahdestaan avokkini (nykyisen puolisoni) kanssa. Asuntomme oli alimmassa kerroksessa eli maan tasalla. Kevään tullen tiskialtaan alapuolisesta roskakaapista alkoi kuulua ajoittain rapinaa, mutta kun kaapin oven aukaisi, ei siellä ollut mitään. Niinpä en osannut lainkaan varoa, kun taas kerran avasin kaapin oven. VIUH! Pieni siimahäntäpallero vilahti jalkojeni välistä keittiöön ja katosi salamannopeasti asuntoomme. Ehdin tuskin vetäistä henkeä säikähdyksen jälkeen, kun kuulin kissojemme (niitä oli silloin useampi) ravaavan ympäri olohuonetta. Ryntäsin katsomaan ja ehdin juuri nähdä, kuinka yksi kissoista nappasi jotain suuhunsa. Tyytyväisyyttä uhkuva katti seisoi hetken aloillaan, häntä suupielestä roikkuen. Hyökkäsin oitis kissan kimppuun pelastamaan avutonta hiirulaista ja sain kuin sainkin kissan säikähtämään ja tiputtamaan saaliinsa suustaan lattialle. Hiiri hengitti vielä, joten otin sen kädelleni ja silitin sitä varovasti. Kauhu pienissä tummissa silmissään hiiri tuijotti minua hetken, kunnes yhtäkkiä lakkasi hengittämästä. Puoli tuntia pidin pientä eläintä käsissäni, kunnes menin takapihallemme ja hautasin sen ruohosipulipenkin viereen. Haudalle laitoin vaaleansinisiä lemmikinkukkia.
Roskakaapin rapina jatkui läpi kesän. Kerran roskasankosta löytyi kuollut hiiri, joka ei ollut päässyt kiipeämään ylös muovista, liukasta pintaa pitkin. Kaapista löytyi myös papanoita, joita pyydystin imurilla. Yritimme tukkia astianpesukoneen letkua varten tehtyä reikää pienemmäksi, jotta hiiret eivät pääsisi sisälle kaappiin, mutta turhaan. Vielä ainakin kahdesti sain seuraa keittiöön avattuani roskakaapin oven liian varomattomasti, ja niin sain seurata vekkulien, vaikkakin kutsumattomien vieraiden hassuja touhuja. Kerrankin pieni pallokorva istui hievahtamatta noin metrin päässä minusta, nyki hassusti pientä kuonoaan ja tuijotti minua mustilla nappisilmillään. Jatkoimme tuijotuskilpailua jonkin aikaa, kunnes hiiri kyllästyi ja lähti vaeltamaan takaisin kohti avonaista roskakaapin ovea.
Emmehän me oikeasti halunneet noita pöpöjä ja ties mitä tauteja levittäviä tuhoeläimiä sisälle asuntoomme. Niinpä kysyimme apua opiskelija-asuntoyhdistykseltä, mutta saimme vastaukseksi huvittunutta hymähtelyä. ”Joo, niitä on aina silloin tällöin.”, vastasi virkailija. ”No mitä asialle sitten tehdään?”, kysyimme kärsimättöminä. ”Ei mitään.”, vastasi virkailija ja hymyili hieman ylimielisesti. Hän lupasi lopulta, että huoltomies kävisi tarkistamassa roskakaapin ja hiiritilanteen. Odotimmekin toiveikkaina, että roskakaapin reiät tukittaisiin tehokkaasti päästäksemme hiiristä, mutta sen sijaan huoltomies toikin vain kaksi mistälie ”hongkongista” ostamaansa hiirenloukkua!
Vaikka en eläinten tappamisesta pidäkään, niin vaihtoehtoja ei näyttänyt olevan. Puolisoni viritteli yhden hiirenloukun roskakaappiin ja jo seuraavana aamuna se oli hoitanut hommansa; hiirenloukussa lojui kuollut hiiri, jonka pää oli kummasti vinossa. Puolisoni selitti, että loukku on katkaissut hiireltä niskan tai se on yrittänyt rimpuilla ja lopulta tukehtunut kuoliaaksi. Minua inhotti ja puistatti koko ajatus! Vielä enemmän säikähdin, kun eräs päivä yksin kotona ollessani roskakaapista alkoi kuulua kamalaa kolinaa. Tiesin heti mistä on kyse, mutta en uskaltanut avata kaapin ovea. Kuuntelin kolinaa lähes tunnin, nieleskelin pahaa oloani ja tunsin syyllisyyttä. Kun kolina sitten vaimeni ja loppui viimein kokonaan, purskahdin itkuun. Se oli viimeinen hiiri, jonka ns. loukutimme.
Syksyn tullen hiiriä ei enää näkynyt roskakaapissamme. Ne olivat kaiketi oppineet pelkäämään loukkuja. Ehkä ne saivat myös helpommin ruokaa jostain muualta? Varmuuden vuoksi tukimme kaikki reiät entistä huolellisemmin, jotta hiiret eivät enää palaisi. Eivätkä ne koskaan palanneet.
En siis pelkää, enkä inhoa hiiriä. En välttämättä siedä niitä kotonani, sillä tiedän mitä tuhoa yksikin hiiri voi saada aikaan jauho- tai roskakaapissa. Silti en halua tappaa enää yhtäkään hiirtä. Nuo viattomat pallokorvat ovat liian suloisia – ja pieniä! ollakseen niin vaarallisia ja pelottavia vihollisia, jollaisiksi ne on leimattu.
PS. Jos et usko, niin katso vaikka seuraavat kuvat. Kuka voisi vastustaa tuollaisia nappisilmäisiä karvapalleroita?! ♥
