Kuluneet kymmenen päivää

Puolisoni leikattiin reilu viikko sitten. Operaatio oli pienehkö ja kaikki meni onneksi hyvin,  joten hän pääsi pian kotiin toipumaan. Saimme viettää puolisoni kanssa pitkän viikonlopun kahdestaan, sillä lapset olivat isovanhemmilla hoidossa. Löhösimme, katsoimme leffoja ja oikeastaan mitä televisiosta vain sattui tulemaan. Illalla valvoimme myöhään ja aamulla nukuimme pitkään. Juttelimme niitä näitä tai olimme vain hiljaa. Oli todella leppoisaa.

Sama rento fiilis jatkui koko kuluneen viikon. Vein lapset aamuisin päiväkotiin ja palasin hoivaamaan kipulääkkeistä hieman pöpperöistä puolisoani. Siinä työpaikkailmoitusten selailun ja facebookissa notkumisen lomassa käperryin puolisoni kainaloon päiväunille tai seuraksi katsomaan elokuvaa. Iltaisin puolisoni vietti harvinaisen paljon aikaa sekä minun että lasten seurassa, mikä vain lisäsi hyvää mieltä meissä kaikissa.

Nyt idyllissä on havaittavissa pientä säröilyä. Puolisoni on vetäytynyt yhä useammin omiin oloihinsa tietokoneelle tai sohvannurkkaan. Hän puhuu vähemmän, mutta murjottaa enemmän. Tympäännys ja väsymys näkyvät  hänen kasvoiltaan. Harmittavaa, mutta ymmärrettävää. Reilu viikko kotona neljän seinän sisällä, minun ja lasten naamatauluja tuijottaen, vailla mitään järkevää tekemistä ja jatkuvaa kipua sietäen… Happamoituisin minäkin.

Mutta tämän tyhjänpäiväisen kirjoitukseni pointti on siis se, että kuluneet kymmenen päivää ovat olleet todella tervetullutta ja monellakin tavalla piristävää vaihtelua tähän alakuloiseen ja työllistymistoiveet ja -halut tappavaan, tylsään arkeeni. Lisäksi olemme puolisoni kanssa lähentyneet niin henkisesti kuin fyysisestikin, ja nyt välillämme lepattaa pieni, hauras, mutta toiveikas kynttilänliekki. Kun ulkona vielä paistaa (tänäänkin!) pakkaspäivän aurinko, niin keväthän tässä alkaa hitaasti hiipiä rintaan ja hento toiveikkuus paremmasta huomisesta nostaa päätään.