Kun kaikki on sanottu

Vuosien aikana olen päästänyt suustani yhtä ja toista ilkeää ja sopimatonta. Olen avannut sanaisen arkkuni täysin väärään aikaan ja täysin väärissä paikoissa. Järkeni ei ole pysynyt valonnopeudella sanoja sylkevän suuvärkkini perässä, ja syvä häpeä ja katumus ovat olleet alituiseen ei-toivottuina vierainani. Olen todellakin sanonut kaiken. Se on ollut liikaa.

Parisuhteessa toista osapuolta pitää osata kunnioittaa ja arvostaa. Ilman kunnioitusta ja arvostusta ei ole todellista rakkautta. Täytyy osata myös olla itselleen armollinen ja oppia hyväksymään itsensä juuri sellaisena kuin on.  Jos ei osaa rakastaa ja arvostaa itseään, ei pysty rakastamaan ketään muutakaan. Kaikki tämä on parisuhteen perusmatematiikkaa, mutta valitettavasti kaikille meistä numerot eivät ole helppoja…

Minä ja rakkaani olemme ajautuneet yhteiselossamme pisteeseen, jossa yhteinen tulevaisuus näyttäytyy sumuisena ja epävarmana. Kumpikaan ei uskalla ottaa ensimmäistä askelta, saati valita suuntaa, johon lähteä – yhdessä tai erikseen. Seisomme paikallamme ja korvissamme kaikuvat kaikki ne sanat, jotka menneiden vuosien aikana olisivat saaneet jäädä sanomatta. Meille mikään ei ole ollut pyhää, kiitos minun aloitteeni. Osansa sanan terävästä säilästä ovat saaneet omat pienet omituisuutemme, osaamisemme ja osaamattomuutemme, tekemisemme ja tekemättä jättämisemme,  ulkonäkömme, egomme… Olemme sylkeneet toistemme vanhempia, sisaruksia, sukulaisia, sukujuuria. Olemme haukkuneet, huutaneet, haistatelleet.

Nyt on hiljaista. Kumpikin on sulkeutunut omaan,  pieneen ja yksinäiseen maailmaansa. Suut pysyvät kiinni.

”Standing calmly at the crossroads, no desire to run.
There’s no hurry any more when all is said and done.”

– Abba –