Little did I know…

Tästä kirjoituksesta inspiroituneena päädyin pohtimaan omaa ”thirtysomething” elämääni. Lisämausteensa analysointiin tuovat rintakehääni puristava ahdistus, silmäkulmissani ulospääsyä odotteleva, kirvelevä itku, sydämeni sykettä nostava stressi ja päätäni särkevä patoutuva viha. Ai niin, ja vielä se seikka, että tunnen itseni jälleen (tai yhä) todella yksinäiseksi ja syrjityksi. (Jos tässä vaiheessa alkaa ahdistaa ja vituttaa, niin suosittelen, ettet lue enää tämän pidemmälle.)

En todellakaan suunnitellut vielä tässä iässä opiskelevani. Nuorisolinjalla.

En todellakaan uskonut, että olisin tässä vaiheessa elämääni näin järjettömän köyhä. Siis täysin vailla tuloja.

En todellakaan osannut odottaa, että eläisin parisuhteessa vailla rakkautta. Ja ilman seksiä.

Nuorempana ajattelin, pidin jopa itsestäänselvyytenä, että kolmekymppisenä minulla olisi vakituinen työ, omistusasunto tai ehkäpä jopa oma talo. Ei tietysti ihan kaukaa haettu ajatus, jos ottaa huomioon ajallisen kontekstin, jossa tuollaiset haaveet ja toiveet syntyivät. Vuosien 1998 ja 2005 väliin mahtui mukava taloudellinen nousukausi, yliopisto-opintoni, vielä suht tuore ja viriili parisuhteeni, hyvä rahatilanteeni ja niin edelleen. Oli uskoa ja toivoa tulevaisuuden suhteen. Ja roppakaupalla naiiviutta.

En siis todellakaan olisi uskonut, että päälle kolmekymppisenä olisin näin alakuloinen, väsähtänyt, katkeroitunut, pettynyt, vihainen ja  yksinäinen.

Mikä tämän negatiivista elämänasennetta huokuvan tilitykseni pointti sitten on? No se, että paljonpa sitä nuorena mistään tietää, elämästä ei ainakaan yhtään mitään. Se ei tässä minun tapauksessani ole mennyt ihan niin kuin nuorempana kuvittelin, haaveilin ja suunnittelin.