Meissä kaikissa asuu pieni optimisti, sitä pitää vain hiljentyä kuuntelemaan.
Uskomatonta millainen ihmismieli voikaan olla! Kaiken pimeyden keskeltä ja painavan taakan alta se vain kerta toisensa jälkeen yrittää viimeisillä voimillaan kurottaa kohti valoa.
Näimme eilen järkyttävän pitkästä aikaa ystäväpariskuntaa, jonka molemmilla puoliskoilla on hyväpalkkainen, vakituinen duuni. He eivät ole koskaan henkilökohtaisesti kokeneet työttömyyttä tai taloudellista epävarmuutta, mutta se ei ole tehnyt heistä lainkaan ylimielisiä tai ymmärtämättömiä itseään huonommin pärjääviä kohtaan. Kun kerroin heille edellisen talven kuulumisia ja avauduin työttömyydestäni, niin he alkoivat välittömästi miettiä löytyisikö heidän tai heidän tuttaviensa työpaikoilta jotakin avointa, minulle sopivaa työtehtävää. Tunsin heidän empatiansa ja sympatiansa voimakkaana ja sain siitä hyvän mielen loppupäiväksi. Vaikka sopivaa työpaikkaa ei löytynyt (tietenkään), niin yleinen kannustava, positiivinen ja ymmärtävä ilmapiiri sai minut tuntemaan itseni jälleen ihmiseksi, arvokkaaksi ja osaavaksi. Tunnelma valoi minuun hienoista uskoa siitä, että ehkä minä vielä joskus työllistyn. Ovathan kyseiset ystävänikin työllistyneet, vaikka ei heillä ole sen enempää neron ominaisuuksia, kaiken kattavia suhdelonkeroita tai jättimäistä karismaa kuin minullakaan.
Tänään jaksoin pitkän tauon jälkeen avata mol.fi-sivuston katsastaakseni maakuntani ja parin viereisenkin työpaikkatarjontaa. Huonostihan näin kesällä mitään on tarjolla, mutta löysinpäs kaksi varteenotettavaa ehdokasta, joista toiseen laitoin jo hakemuksenkin (nettilomakkeena, tietty!). Vaikka järkeni huutaakin täysillä, että tuskinpa vaan kuulen tuosta(kaan) työpaikasta ikinä mitään, niin pieni, vaivoin erottuva toivonpilkahdus syvällä pääni sisällä kuiskii hennolla, tuskin korvin erottuvalla äänellään, että ehkä nyt on minun vuoroni…
Olen aina pitänyt itseäni realistina, vaikka oikeampi nimitys lienee pessimisti… Kun ei toivo liikoja, ei pety. Vaikka olenpa pettynyt joka kerta kuitenkin. Pääni sisällä nimittäin asuu tuo pieni, mutta järjettömän sitkeä optimismin siemen, joka ajoittain tuikahtelee tietoisuuteeni. Se on pitänyt minut kaikki nämä vuodet hengissä ja saanut minut yrittämään, uskomaan ja toivomaan ”vielä tämä kerran”. Edes masennukseni ei ole saanut sitä nujerrettua.
Tuntuu hyvältä huomata, että minussa asuu syvällä sisimmässäni tuo pieni, mutta mahtava, ihmeellinen voima. Yritän vastedes uskoa ja luottaa siihen enemmän etenkin silloin, kun koko maailmani uhkaa romahtaa. Aivan varmasti, jälleen kerran, löydän raunioitten alta tieni valoon ja elämään. Onhan niin käynyt jo niin monta kertaa ennenkin.