Metsän keskellä kaupungissa
Asumme juuri sopivan matkan päässä kaupungin keskustasta. Maaseutu peltoineen ja metsineen alkaa suorastaan kotioveltamme, vaikka matkaa torille on vain kolmisen kilometriä! Eikä kyse ole nyt mistään Keski- tai Pohjois-Suomen kaupungista (vaikka ei niissäkään mitään vikaa ole, olen sieltä päin kotoisin), vaan eteläisen Suomen vilkkaasta ja melko suurestakin merenrantakaupungista.
Riippuen siitä kumpaan suuntaan kotipihaltamme suunnistaa, joutuu joko luonnon keskelle tai pakokaasun ja metelin täyttämälle kaupungille. Jos taas jää kotipihallemme pyörimään, on eräänlaisessa välitilassa. Autojen ääniä kuuluu kyllä ja lähiostarille on matkaa alle kilometri, mutta toisaalta voi seurata pellonlaidassa traktorin syyskylvöä ja nähdä vaikkapa rusakoita metsän reunassa. Mahtavaa!
Kuljeskelin eilen jälkikasvuni kanssa läheisellä luontopolulla, joka mutkittelee peltomaiseman poikki ja metsässä. Huomasimme paljon erilaisia eläinten jälkiä: lähitilan hevosten kavioitten jättämiä, jäniksen (tai rusakon) jälkiä, metsämyyrän tai lumikon (en ole ihan varma kumman) pikkuruisia jälkiä, ketun helminauhaa, kissan- ja koirantassujen jälkiä… Erään pienen katajan juuressa oli käyty julma näytös elämästä ja kuolemasta, kun pienet metsämyyrän jäljet päättyivät myllättyyn lumikuoppaan, jonka reunoilla näkyivät linnun siipien jättämät pyyhkäisyt.
Olen bongannut pihoillamme menneinä vuosina mm. oravia ja pikkulintuja, myyriä, hiiriä, siilin, ketun, jänisrusakoita (en vieläkään oikein erota noita kahta toisistaan), kuljeskelevia kissoja, sisiliskon, sammakoita, tikan… Lensipä pihamme yli kerran merikotkakin (vai oliko se sittenkin maakotka)! Toivoisin niin kovasti näkeväni vielä peuran tai hirven, mutta se taitaa olla toiveajattelua. Kaupunki on ehkä sittenkin liian lähellä. Toisaalta se on ihan hyväkin, sillä susia, karhuja tai Ilveksiä täällä tuskin tarvitsee pelätä.
Tänä aamuna törmäsimme ukkofasaaniin, joka kukkoili keskellä autotietä! Pää ylväästi pystyssä ja nykien se tepasteli pitkin maantietä, eikä sillä ollut kiire minnekään. Vasta kun jälkikasvuni innostuksesta kiljahdellen ryntäsi lintua kohti, sai fasaani vipinää kinttuihinsa. Nauroimme sen vauhdikkaalle kipitykselle läheisen omakotitalon nurkan taa.
(Harmi muuten, ettei minulla ole kameraa matkassani ikinä silloin, kun törmään näihin ”citymetsäläisiin” tai niiden jättämiin jälkiin. Kuva olis ollut kiva!)