Mie romahan…
Anteeksi lakoninen otsikko, mutta tähän mielentilaan en keksinyt parempaakaan.
Mikäli päiväsi on hyvä, etkä halua lukea riviäkään negatiivista vuodatusta parisuhteen vaikeudesta, niin voit lopettaa tähän. Minä jatkan silti.
Ahdistaa. Syynä on taas ja luonnollisesti aviopuolisoni. En enää tiedä mitä hänestä pitäisi ajatella, miten häneen tulisi suhtautua. Olen niin raivoissani, pettynyt, väsynyt, että tunteiden voimakkuus on painanut minut kasaan. Olen kuin maan tasalle sulanut lumiukko, jolla ei ole enää voimia ja mahdollisuutta nousta ylös.
Mieheni ei edelleenkään puhu minulle asioistaan mitään. En tiedä mitään hänen rahatilanteestaan, en maksetuista ja maksamattomista laskuista, pelaamisen määrästä… Kysyin eilen onko vastikkeemme maksettu. Sain vastaukseksi epämääräistä ja ärtynyttä mutinaa. En jaksanut enää vastata mitään, sillä en jaksa enää aloittaa yhtään riitaa hänen kanssaan. Olen tässäkin suhteessa pihalla kuin lumiukko perheemme taloudellisesta tilanteesta. Asia melkein stressaa ja ahdistaa, mutta työnnän sen pois mielestäni, jotta pärjäisin seuraavaan päivään.
Mieheni hehkutteli koko syksyn hakevansa tämän vuoden alussa aikuisopintolinjalle eli opiskelemaan itselleen opettajan pätevyyttä omalla alallaan. Hakupisteitä olisi ropissut mukavasti, joten pääsy opiskelemaan olisi ollut hyvin todennäköistä. Jos mieheni olisi siis hakenut… Kysyin häneltä asiasta viime viikolla, sillä luulin viimeisen hakupäivän olevan tammikuun lopussa. Sain vastaukseksi epämääräistä ja ärtynyttä mutinaa. En jaksanut enää vastata mitään, sillä en jaksa enää aloittaa yhtään riitaa hänen kanssaan. Lumiukkona poistuin takavasemmalle ja ajattelin lakonisesti, että ehkä hän tietää mitä tekee… Pari päivää sitten sain kuulla, että hakuaika olikin päättynyt jo viikkoa luulemaani aiemmin, eikä mieheni ollut siis tehnyt asian eteen yhtään mitään.
Mieheni on luvannut useamman kerran viimeisen vuoden aikana ottaa yhteyttä huoltomieheen, sillä asunnossamme on monta pientä korjaamista vaativaa kohtaa. Mitään ei ole kuitenkaan tapahtunut. Ikkunoiden helat ovat edelleen rikki, kylpyhuoneemme kattolamppu on rikki (pelkkä lampun vaihtaminen ei siis riitä, vaan vika on isompi), jääkaapin oven kahva on irti (jääkaappi on vuoden vanha, mutta sen kahva murtui lähes heti rikki!)… Mieheni on luvannut siivota haisevan vaatevuorensa pois makuuhuoneemme lattialta. Kuulen tämän lupauksen ainakin kahdesti viikossa. Silti, monen kuukauden jälkeenkin, vuori on ja pysyy. Minä en sitä siivoa, sillä en enää välitä. Lähinnä potkin vain myttyjä pois jaloistani sängyn alle, että pääsen omalle vaatekaapilleni.
Mieheni viettää kaiken vapaa-aikansa tietokoneella, sohvalla nukkuen tai joskus harvoin lasten kanssa puuhaten. Minä olen hänelle vain kodinhoitaja tai yksi sohvan koristetyynyistä. Minut on helppo ohittaa katsomatta ja sanomatta mitään. Joinakin päivinä kaipaan halausta ja silloin menen hänen luokseen saadakseni toisen ihmisen käsivarret ympärilleni. Halaaminen tuntuu lohduttavalta ja hyvältä, mutta vain hyvältä, ei halua tai intohimoa herättävältä. Useimmiten saankin halaustarpeeni tyydytettyä lasteni kanssa. Kyse on läheisyyden ja hellyyden kaipuusta. Kyse on halusta tuntea itsensä tärkeäksi, halusta tuntea, että olen olemassa. Siinä kaikki. Ei minun seksuaalisuuteni silti kokonaan kadonnut ole, mutta se on painunut syvälle kallionkoloon nukkumaan talviunta.
Ilman lapsiani, opiskelua ja opiskelutovereitani, nuorta ihastustani ja päiväunieni kohdetta, juoksuharrastusta ja vastalöytämääni kahvilassa istuskelua en olisi enää tässä. Ne ovat niitä elämäni henkireikiä, joiden kautta vedän ilmaa keuhkoihini silloinkin, kun olen niin kasaan sulanut, että happi uhkaa loppua kaiken paineen alla. Valitettavasti mieheni on se aurinko, joka päivä päivältä sulattaa minua lisää, kunnes olen kasa vetistä sohjoa, valmiina valumaan pois kuin pieni kevätpuro kohti vapautta ja uusia maisemia.
.