Mikä ei tapa, se vahvistaa
Tämä on niitä päiviä, kun puoli maailmaa tuntuu sortuvan niskaan.
Automme vakuutus on maksamatta, joten autoa ei siksi ole katsastettu määräajassa eli viimeistään eilen. Tänään poliisit pysäyttivät ja läiskäisivät sakon. Autolla ei saa ajaa, vaan se olisi katsastettava ensikädessä, mutta sitä ennen pitäisi maksaa se vakuutus, johon rahaa saadakseen mieheni tarvitsee ensin ajaa autolla töihin…
Jälkikasvun syntymäpäivät lähestyvät ja kaverisynttäreitä kärtetään päivittäin. Valitettavasti rahaa sellaisten järjestämiseen ei ole senttiäkään. Varsinaisia ”sukulaissynttäreitäkään” ei pystytä kunnolla pitämään, mutta onneksi tähän sentään löytyi eräänlainen ratkaisu, sillä toiset isovanhemmat ovat pitkään matkoilla ja juhlimme synttäreitä ennen sitä pienesti heillä, sitten omien vanhempieni kanssa vähän täällä. Juhlimiset naperoporukalla jäävät tällä kertaa väliin, mutta miten sen selittäisi pienelle ihmiselle ilman, että seurauksena on vuolas kyynelvirta sekä lapsella että äidillä?!
Asuntomme (en pysty sanomaan tätä kodiksi) muistuttaa nukkavierua kirpputoria, jonne on majoitettu lauma sekalaisia eläimiä sotkemaan loputkin nurkat. Yhdellä vilkaisulla silmiini sattuvat villakoirat, kissan oksennus (!), täpötäysi ja supersotkuinen keittiön pöytä, joka puolelle ripotellut lelut, tahrainen ja kulahtanut sohva, revennyt tapetti… Kestän tämän kaiken vielä jotenkin, mutta sitä en meinaa millään saada kestettyä, että lastenhuone on liian täynnä kaikkea. Jälkikasvu ei mahdu enää leikkimään, eivätkä he löydä enää mitään kaiken roinavuoren keskeltä. Lapsille tarvittaisiin myös kerrossänky nykyisten puolipitkien sänkyjen tilalle, mutta kuka senkin kustantaa?…
Olen niin totaalisen täynnä tätä köyhyyttä, johon tämä paskamainen lama (muun muassa) on meidän perheemme ajanut. En IKINÄ olisi uskonut, että olen yli kolmekymppisenä tilanteessa, jossa joudun hakemaan toimeentulotukea saadakseni laskuni maksettua ja ostettua ruokaa jääkaappiin! Tai että teen työtä, mutta en saa siitä palkkaa, koska oikeasti olen (vieläkin) opiskelija ja vain ”harjoittelen” työn tekemistä. Juuri äsken kysyin mieheltäni kuinka me olemme ajautuneet tähän pisteeseen, jossa koulutustasostamme huolimatta olemme aidosti köyhiä? Tai ehkä juuri siksi, että koulutustasomme on se mikä se nyt on… Äh, en tiedä.
Tässä tilanteessa en voi muuta kuin vetää syvään henkeä ja huokaista, nostaa pääni pystyyn ja suoristaa selkäni. Ulkona paistaa aurinko ja päivä se on huomennakin.
Ja keittiömme kaapissa on iso levy pähkinäsuklaata.