Minäkö yhteiskunnan elätti?
Olen ollut täysin vailla tuloja syyskuusta 2013 lähtien. Ainoa tililleni säännöllisesti kilahtanut raha on ollut lapsilisä. Sen suuruus ei päätä huimaa, eikä sillä ole saatu laskuja maksettua. Se on hädin tuskin kattanut opintolainani lyhennykset ja pari pienempää laskua päälle. Ellen olisi syksyllä myynyt lasten pieneksijääneitä vaatteita pois, niin ostamatta olisivat jääneet uudet talvirukkaset ja haalarit. Tosin nekin ovat ns. halpamerkkiä ja löytyivät alesta… Osamaksu mahdollisti sen, että sain ostettua opinnoissani (ja myös kotirauhan säilyttämisessä) elintärkeäksi osoittautuneen miniläppärin. Se on ollut ahkerassa käytössä ihan joka päivä, joten hökötys lienee maksanut pian itsensä jo takaisin (vaikka osamaksua onkin jäljellä vielä pitkäksi aikaa). Vähäiset ruoka- ja bensakulut sekä asuminen ovat menneet tähän asti mieheni laihahkosta rahapussista. Nyt osa mieheni töistä jää kesäksi pois, joten perheemme talous kiristyy entisestään. Suoraan sanottuna se uhkaa kuihtua oljenkorttakin kapeammaksi. Lisäksi kahden kuukauden vastikkeet ovat maksamatta, joten kotimme yllä häilyy jo viime vuodeltakin tuttu uhka… Nyt tarttis todellakin tehdä jotain!
Koko talven mietin ja mietin, että pitäisikö minun hakea toimeentulotukea. Tiesin ja tiedän edelleen, että olen kyllä jonkinlaiseen summaan oikeutettu, mutta asiahan ei ole niin yksinkertainen. Toimeentulotukea ei haeta kuin rahaa automaatilta, nopeasti, mutkattomasti ja naama peruslukemilla. Ehei, toimeentulotukea haetaan hirvittävän paperinivaskan kera ensin postitse ja sitten raahaudutaan virkailijan luo katse maahan luotuna ja lakki kourassa. Häpeä läimäisee kasvoille jo sosiaalikeskuksen ulko-ovella ja jokaisen ohikulkevan ihmisen katse tuntuu porautuvan suoraan iholle. Ensimmäisen sisään astutun askeleen jälkeen näkymätön jättileimasin heilahtaa ja otsaan piirtyvät kissankokoiset kirjaimet ”KÖYHÄ”!
Ok, tiedän, että olen vuosien varrella yhden erittäin huonon kokemuksen perusteella demonisoinut koko toimeentulotuen hakemisprosessin, sen hakupaikan ja kaikki virkailijat, mutta ei se tuen hakeminen silti helppoa ole. Kun on kasvanut duunariperheessä ja oppinut arvostamaan hikipäässä puurtamista, sittemmin opiskellut vuosikausia aikaansa ja terveyttään uhraten yliopistossa saaden lopulta akateemisen tutkinnon ja siinä samalla vuosien kuluessa raatanut niitä raskaita, ruumiillisia töitä, niin on erittäin vaikea myöntää edes itselleen, että ei pysty elättämään itseään työnteolla, vaikka töitä kovasti haluaisikin tehdä. Toimeentulotuen hakeminen EI ole kerjäämistä, eikä yhteiskunnan varojen väärinkäyttöä (ainakaan suurimmassa osassa tapauksia), mutta silti sitä saavat ihmiset usein leimataan yhteiskunnan eläteiksi.
(Tässä välissä vedän henkeä, etten uppoa taas vanhaan, tuttuun suohon…)
Minulla on ollut toimeentulotukihakemus työpöytäni laatikossa jo viime syksystä saakka. Muutama päivä sitten kaivoin sen esiin ja aloin täyttämään sen tyhjiä rivejä. Tunsin heti, kuinka tuttu pala alkoi nousta kurkkuuni, sydämeni aloittin hitaan kiihdytyksensä ja käteni muuttuivat nihkeiksi. Minä en ole luuseri, EN OLE! Päättäväisesti jatkoin hakemuksen täyttämistä ja sysäsin moiset tunteet ja ajatukset kauas itsestäni. Hitto, minulla on tähän sekä huutava tarve että oikeus! Seuraavaksi katsoin läpi puuduttavan pitkän listan niitä dokumentteja, joita tarvittaisiin hakemuksen liitteeksi. Tilasin samantien virkatodistuksen netistä ja työpaikalla tulostin nipun tiliotteitani viimeiseltä kahdelta kuukaudelta. Aloin myös hiostaa miestäni kaivamaan esiin oma osansa tarvittavista papereista (sillä tottahan puolison tulot vaikuttavat minun toimeentulotukeeni).
Tänään se sitten kolahti kohdalleen, nimittäin argumenttini sille, miksi minä olen oikeutettu saamaan toimeentulotukea. Kyseessä on vakuuttelu, jolla saan lähinnä itseni (ja mieheni) rauhoittumaan ja uskomaan, ettei tässä asiassa ole mitään häpeällistä ja huonoa. Olen tulevien veronmaksajien äiti ja kuluttaja, vaikka kulutettavaa onkin vähän. Olen aktiivisesti yrittänyt edistää omaa työllistymistäni lisäkouluttautumalla (ja etsimällä työpaikkoja, joita ei tosin ole) ja nyt teen jo toista kuukautta työharjoittelua, joka jatkuu elokuun loppuun asti. Päivät ovat olleet pitkiä ja työntäyteisiä, mutta minulle ei ole maksettu tästä yhteiskuntaamme hyödyttävästä työstä senttiäkään palkkaa. Niinpä katson, että mahdollisesti saamani toimeentulotuki on ikään kuin palkkaa kaikesta tekemästäni työstä. Lisäksi jokainen sentti palaa bumerangina takaisin yhteiskunnalle. Ihan pätevää argumentointia, eikö!
En siis enää todellakaan koe, että olisin yhteiskunnan elätti, vaikka saisin tulevaisuudessa toimeentulotukea. Minulla on nimittäin antaa työtä sen vastineeksi. Eikös joku poliitikko jo tästä huudellutkin?!…