Minustako työperäinen paluumuuttaja?

Eteeni on auennut mahdollisuus.

Tunteeni ovat kuitenkin hyvin ristiriitaiset. Toisaalta olen innoissani, toisaalta pelkään. Toisaalta mahdollisuus tuntuu hyvältä, toisaalta se ahdistaa suuresti.

Tuo mahdollisuus on ikään kuin viimeinen kädenojennus ennen lopullisia hyvästejä, kuin vielä kerran heitetty pelastusrengas, johon tarvitsee vain tarttua. Kysymys kuuluukin: Uskallanko? Uskallanko edes yrittää?

Muutin 15-vuotiaana pois kotoa, koska halusin kaupunkiin lukioon. Jätin ilolla ja helpottuneena taakseni sen pienen, ahdasmielisen ja tylsän paikkakunnan, jota joskus kotikyläkseni olin kutsunut. Minun ei tullut ikävä niitä ihmisiä, ei niitä hiljaisia katuja, mutta silti jotakin on säilynyt syvällä sielussani aina näihin päiviin asti. Henkiset ja biologiset juureni ovat edelleen siellä jossain, kaukana Suomen sydämessä, piilossa ”peräsyrjällä”.

En koskaan ajatellut, että palaisin, vaikka sillä ajatuksella olen joskus leikitellytkin. Lapsuuteni kotikunta on nykyisin vain varjo entisestään. Näen sen kerran vuodessa, kun ajamme autolla kylän läpi. Emme kuitenkaan koskaan pysähdy, vaan jatkamme matkaamme kauemmas kohti sukulaistemme asuinseutuja. Mutta nyt… Nyt minulle on auennut eteeni mahdollisuus palata lapsuuteni maisemiin!

Kyseessä on työpaikka, joka on kuin minulle luotu. Täyttä pätevyyttä minulla ei työhön vielä ole, mutta kyse on kuitenkin ns. oman alan työpaikasta. Tunnen osan henkilöistä, jotka siellä jo työskentelevät ja tiedän myös paikan. Luulen, että yhteydenottoni voisi todella poikia töitä, mutta ongelma on siinä, että uskallanko?

Minun olisi tartuttava puhelimeen ja soitettava, ilmaistava kiinnostukseni, kyseltävä lisätietoja ja mikä pahinta… Minun olisi kerrottava kuka todella olen!

Pelkään, että minua pidetään epäonnistujana, joka palaa häntä koipien välissä takaisin entisille kotikulmilleen. Uhosin kuitenkin pienesti pois lähtiessäni, mutta nyt en olekaan se mikä halusin olla ja siellä missä pitäisi. Ja entäpä, jos en saakaan kyseistä työtä? Olenko silloin totaalisesti nolannut itseni ja osoittautunut suureksi luuseriksi, joka ei kelpaa edes takahikiälle? Vai voisiko olla niin, että ”entistä kylän plikkaa” ei pistetäkään etusijalle, vaan olen samalla viivalla muiden hakijoiden kanssa? Jospa mahdollisuuteni ovatkin ihan fifty-sixty?

En tiedä. Olisi niin helppoa jättää edes yrittämättä, niin ei tulisi mahdollista pettymystäkään. Mutta jos en edes yritä, niin taidan katua sitä loppuelämäni?…

Kyseessä ei olisi pysyvä paluumuutto, vaan työ kestäisi reilun vuoden. Perheeni lähtisi mukaan, mutta palaisimme suurella todennäköisyydellä takaisin tänne toiselle puolelle Suomea. Puolisoni on täältä kotoisin ja itsekin olen asunut täällä yli kymmenen vuotta, joten juuria on kasvanut jo tähänkin maaperään.

Tässä olisi myös tilaisuus päästä sinuiksi menneisyyden kanssa. Jätin taakseni paljon ihmisiä, mutta myös joitakin kipeitä asioita, jotka ovat — pakko myöntää — seuranneet mukanani kaikkialle. Edessäni olisi mahdollisuus henkiseen tilinpäätökseen.

Ehkä uskaltaudun soittamaan ja kirjoittamaan hakemuksen… Ehkä uskallan yrittää, sillä mitä menetettävää minulla oikeastaan on? Jos minua ei valita, niin se siitä työstä, kylästä ja niistä ihmisistä sitten. Palaan vain takaisin samaan ”lähdin kauan sitten, enkä katso taakseni”-olotilaan, enkä ajattele asiaa enää sen jälkeen. Seuraavaan sukulaisvierailuunkin on yli puoli vuotta aikaa…