Mörkö nimeltään Työharjoittelu

Minun pitäisi etsiä itselleni työharjoittelupaikka noin kahdeksi kuukaudeksi. Homman ei pitäisi olla mitenkään vaikea, sillä kaupungissamme opinahjollani on varsin hyvä maine ja harjoittelijoita pyörii siellä täällä ympäri vuoden. Lisäksi minulla on jo takana yksi tutkinto ja hieman ikääkin, joten olen varmasti varsin varteenotettava harjoittelijakandidaatti useampaankin alani paikkaan. Olen ajatellut laittaa sähköpostia neljään eri kohteeseen ja kysellä hieman mahdollisista harjoittelijan työtehtävistä (sillä en halua keittää kahvia kahta kuukautta!).

Niin, olen ajatellut… Mutta en ole päässyt ajatuksen tasolta yhtään sen pidemmälle. Harjoittelu alkaa jo noin kahden kuukauden kuluttua, mutta minä vain jahkailen ja pakoilen koko asiaa. Mitä hittoa vielä odotan? En ymmärrä itsekään. Jostakin syystä koko harjoittelun ajatteleminenkin saa vatsaani kipristämään ja oloni kaikin puolin epämukavaksi. Hermostuneena alan kiristää kasvolihaksiani ärtyneeseen ruttuun ja kiemurtelen kuin nahkaansa luova käärme. Mikä minua vaivaa?

Olen jonkin verran yrittänyt analysoida näitä tuntemuksiani, mutta en ole päässyt kovinkaan valaisevaan lopputulokseen. Syitä tähän harjoitteluasian välttelyyn on varmasti useita. Ensinnäkin olen menettänyt kaiken tarttumapinnan työelämään. Edellisen kerran olin töissä vuonna 2007! Silloinkin kyseessä oli vain kesätyö, josta ei jäänyt käteen juurikaan rahaa saati kontakteja. Ei siis ihme, että työmaailmasta on tullut jokin kaukainen mörkö, jota välttelen paniikissa kuin pieni ja arka peltohiiri. Toiseksi, vuosien varrella olen kadottanut kaiken itseluottamukseni ja uskoni omiin kykyihini kotini ulkopuolisessa maailmassa. Äitinä ja piikana olen kyllä oikein topakka, pystyvä ja niin edelleen, mutta näiden neljän seinän ulkopuolella… En tiedä mihin pystyn vai pystynkö mihinkään? Kolmanneksi, minä häpeän. Häpeän sitä, etten ole tähän ikään mennessä pystynyt löytämään oikeita, ts. oman alani töitä. Häpeän sitä, että vaikutan siksi saamattomalta, laiskalta, tyhmältä, jotenkin vähän reppanalta. Tiedän, että häpeä on täysin turhaa, mutta en voi tunteelleni mitään.

Neljänneksi, olen niin tottunut elämäni nykyiseen tilaan, että ylipäänsä kaikenlainen muutos jännittää ja stressaa. Syksyllä aloittamani opinnot olivat jo suuri mullistus, joten astuminen sisään työelämään tuntuu tulevan liian äkkiä. Viidenneksi, minusta on tullut laiska ja kyyninen. ”Tästä kaupungista mitään duunia löydy… Ei ainakaan minulle… Ei paljon huvita ’harjoitella’ työntekoa, kun olen jo tämän ikäinen ja minun pitäisi olla jo uraputkessa…” Ja niin edelleen. Selityksiä siis löytyy joka sormelle, mutta vaikka kuinka yritän, niin minun on PAKKO etsiä työharjoittelupaikka! Olisi suorastaan noloa jättää paikka hankkimatta (varsinkaan ilman kunnon selitystä).

Nyt kun tämän postauksenikin ansiosta olen taas kerran selvitellyt sekavia tuntemuksiani, niin ehkäpä tämän jälkeen (siis ihan heti ja nyt!) olisi aika tarttua tuumasta toimeen ja kirjoittaa ensin ylös niitä asioita, joita haluan harjoittelupaikoista kysyä. Sitten voisin etsiä niitä yhteystietoja, jotka minulta vielä  puuttuvat. Seuraava etappi olisikin sitten se sähköpostin kirjoittaminen… Sitä ennen minun täytynee mennä peilin eteen pitämään itselleni kunnon kannustuspuhe, tehdä muutamia hymyily- ja rinnanröyhistysharjoituksia, ja jos voisin (voin toki yrittää), potkaisisin itseäni vielä lujaa takamukseen.