”Mutta minä olen ja elän ja hengitän…”
Edellinen postaukseni on kolmen viikon takaa. Sen jälkeen on tapahtunut kaikenlaista, joten en selittele sen enempää pitkää blogitaukoani. Tunnustan tosin, että vähän aikaa sitten ajattelin pistää kokonaan luukut kiinni, pillit pussiin, hanskat tiskiin ja niin edelleen. Tallensin jopa (omasta mielestäni) säilyttämisen arvoiset postauksenikin, jotta voisin sulkea Lilyn ovet lopullisesti perässäni. Vaan ajatuksen tasolle jäi tuo lopettaminen, ja hyvä niin.
Olen löytänyt itsestäni orastavan aamuihmisen. Seitsemältä herääminen on edelleen tervanjuontia, mutta se on jo automatisoitunut. Toisin sanoen herään usein minuuttia tai kahta ennen herätyskellon piippausta! Aamurutiinitkin ovat alkaneet löytää oman uomansa, joskin minua on auttanut hirmuisesti se seikka, että mieheni työkuviot ovat ns. katkolla ja hän on useimmiten aamuisin kotona viemässä lapset tarhaan. Saan siis aikaa itselleni, jotta ehdin peseytyä, pukea, meikata ja syödä ennen koulutielle lähtöäni. Puolizombiena sitten istahdan koulukaverini auton etupenkille ja aloitamme matkan kohti opinahjoa höpöttäen niitä näitä ja noita.
Olen löytänyt itselleni myös uuden, hyvän kaverin (kai häntä voisi ystäväksikin jo sanoa, mutta olen kovin varovainen menneisyydestäni johtuen). Tämä kyyditsijäni ei opiskele samaa alaa kuin minä, mutta jaamme siis yhteisen koulumatkan ja ajatusmaailman. Neljässä viikossa olemmekin oppineet tietämään toisistamme jo lähes kaiken! Jännä, miten jotkut ihmiset vain ”kolahtavat” niin helposti ja välittömästi. Muutkin opiskelutoverit ovat mukavaa sakkia ja heistäkin on löytynyt jo muutamia ”läheisempiä”, ihan jo ryhmätyöskentelyjen intensiivisyyden takia. Ja jos valitin mieskomeuden puutetta aiemmassa postauksessani, niin eräs opettajamme kyllä paikkaa tuota aukkoa erittäin onnistuneesti. 😉
Olen kuukaudessa työntänyt lusikkani jo melko moneen soppaan. Opiskelujeni lisäksi otan osaa kouluni ulkopuoliseen projektiin, joka kestää koko talven, eikä (toivottavasti) työllistä minua liikaa ja haittaa siten varsinaista opiskeluani (joka on melko työelämäpainotteista muutenkin). Aloitan mahdollisesti myös ensimmäisen työharjoitteluni pikapuoliin, joka sekin kestää koko talven aina ensi kesään saakka. Keväällä aion suorittaa vielä 5-10 opintopisteen laajuisen harjoittelun kolmannella taholla. Sanomattakin selvää, että olen laittanut heti alkuunsa ison vaihteen silmään, sillä haluan valmistua mahdollisimman pian, solmia runsaasti työelämän kontakteja ja verkostoja sekä työllistyä ja saada ihan oikeaa palkkaa. Toki on pidettävä mielessä masennustaustani ja riski sairastua burnoutiin (sellainen iski minut kanveesiin yliopistossa 3. opintovuoden puolivälissä).
Olen silminnähden piristynyt henkisesti kuluneen kuukauden aikana. Päivät opintojen ja ihmisten parissa eivät juurikaan jätä aikaa murehtimiseen. Perheemme talous on edelleen pahasti kuralla (tosin parannustakin on tapahtunut jo ja lisääkin on toivottavasti tiedossa), eivätkä parisuhdeasiat ole vieläkään kunnossa, mutta yleisfiilis kotonamme on ollut positiivisempi ja rauhallisempi kuin vuosiin! Uskoni tulevaisuuteen on taas alkanut vahvasti viriämään, eikä edes lähestyvä syystalvi pimeine iltoineen ja räntäsateineen saa sitä hiipumaan.
Vaihteeksi siis tällainen positiivinen postaus. Toivon kovasti, että tämä ylävire ja nousukiito jatkuisi läpi syksyn ja aina ensi vuoteen. We’ll see…