Olen löytänyt perille
(Kuva: Michael W. Smith, www.daughterbydesign.wordpress.com)
Tästä on pitänytkin kirjoittaa jo päiviä sitten, mutta en ole yksinkertaisesti jaksanut. On yllättävän raskasta olla mukana työelämässä. Vaikka harjoittelupäiväni eivät ole kuin 7-7,5 h mittaisia, välissä vielä puolen tunnin lounastauko, niin uutta asiaa on kuitenkin tullut eteen tasaista tahtia. Keskittymistä, aivotyöskentelyä, kuuloaistia, puheenlahjoja ja kirjoitustaitoa on joutunut käyttämään päivittäin. Iltaisin kotona olen jaksanut vain lähinnä maata sohvalla läppäri mahani päällä ja tuijottaa lempisarjaani netistä. Ja pyörittää pakollista pyykkirumbaa.
Kahden viikon harjoittelurupeaman jälkeen olen vakuuttunut siitä, että olen oikeassa paikassa. Tämä on juuri sitä, mitä haluaisin tehdä työkseni. Tämä on juuri sitä, johon aikaisempi koulutuksenikin sopii kuin voisilmä pullaan. Vaikka tehtäväni on lähinnä keksiä pyörä uudelleen ja uudelleen, niin koen silti, että teen jotain merkityksellistä. Minusta on johonkin, minä osaan, minusta on hyötyä! Koen itseni jälleen ihmiseksi, aikuiseksi, osaksi yhteiskuntaa ja tätä kaupunkia. En saa palkkaa, enkä siis maksa verojakaan, mutta teen silti oikeaa työtä.
Harjoitteluohjaajani on erittäin mukava ja reilu nainen, jolla on varsin ”korkea-arvoinen” työnimike. Toimin hänen assistenttinaan, joten olen päässyt mukaan erinäisiin palavereihin ja muihin miitinkeihin, joissa olen kuullut asioita, joista ei ihan jokainen kaduntallaaja tiedäkään. Haltioituneena ja korvat höröllä olen imenyt itseeni virallista ja epävirallista tietoa yrittäen samalla oppia uutta ja hyödyllistä tulevaa työuraani varten. Jaan ohjaajani kanssa pienen työhuoneen, mutta hän on jatkuvasti myös liikkeellä, joten saan olla paljon omassa rauhassani. Ikkunasta avautuu aurinkoinen ja kaunis kaupunkinäkymä, jota muutamasti olen jäänyt tuijottelemaan haaveisiini uponneena.
Sanoin leikkisästi (oikeasti puolitosissani) ohjaajalleni, ettei minua enää niin vain kyseisestä työpaikasta ulos kammettaisi. Mielelläni jäisinkin tälle tielleni, enkä koskaan enää palaisi takaisin koulunpenkkiä kuluttamaan. Harjoittelua jatkuu vielä läpi kesän, vaikkakin hieman toisenlaisissa työtehtävissä ja toisessa työpisteessä, mutta kuitenkin samalla alalla. Mahdanko olla enää syksyn tullen pätkääkään motivoitunut palaamaan opintojen pariin?! Se jää nähtäväksi (ja riippuu siitä, muuttuuko harjoittelu joskus vielä palkkatyöksi).