”Oletko harkinnut meneväsi töihin, jotka eivät vastaa koulutustasi?”
Eräs ”Vierailija” esitti minulle tuon kysymyksen kommentoidessaan edellistä kirjoitustani. Vastaukseni on: Kyllä. Ja ei. En tiedä.
Aloitin työteon jo 13-vuotiaana poimimalla mansikoita ja kitkemällä loputtoman pitkältä tuntuvia mansikkarivejä milloin kaatosateessa, milloin suorassa auringonpaisteessa. Sain selkäni ja polveni kipeiksi, käsiin tarttui punertava kestopigmentti ja yksi pakollinen ”mansikkamahatautikin” tuli kärsittyä jokaisena nuoruuteni kesänä.
Lukion jälkeen vietin vuoden au pairina ulkomailla. Kolmilapsinen perheeni oli mukava ja työtehtäväni olivat lähinnä lastenhoitoon liittyviä. Ajoittain jouduin myös siivoamaan, silittämään ja viikkaamaan lasten vaatteita kaappiin, viemään roskia tai tekemään lapsille iltapalaa. Omat pyykkini ja huoneeni vessoineen pesin aina itse. Suoriuduin tehtävistä hienosti, sillä äitini oli opettanut ja totuttanut minut kotitöihin jo pienestä pitäen.
Suomeen palattuani yliopisto-opinnot veivät minut isompaan kaupunkiin, joka tarjosi enemmän vaihtoehtoja kesätöiden suhteen. Olin kuitenkin hieman epävarma ja arka (ja mattimyöhäinen), joten en osannut hakeutua muualle kuin siivoamaan. Ensimmäisen kesäni jynssäsinkin mm. parin yrityksen tiloja, mutta myös yliopiston käytäviä, vessoja ja tutkijoiden huoneita! Hieman häpeilin itseäni, mutta vain ja ainoastaan typerän työasuni takia. Se haalari puistattaa minua vieläkin, hrrr…
Seuraavana kesänä kokeilin tehdastyötä. Päivä- ja yövuorot, tarkkuutta ja nopeutta vaativat työtehtävät (joskus jopa laadun kustannuksella, valitettavasti) sekä jatkuva seisominen oli fyysisesti rasittavaa. Välillä nautin työn rutiininomaisuudesta, mutta välillä monotonisuus suorastaan ahdisti. Onneksi mukavat työkaverit pelastivat paljon.
Sitten oli vuorossa kesätyö pesulassa. Työ oli kolmessa vuorossa tehtävää, fyysisesti rankkaa seisomatyötä ja jälleen vaadittiin nopeita ja näppäriä käsiä. Syyskuun alussa aloitin osa-aikaisen ekstraamisen kerrossiivoojana eräässä kaupunkini hotellissa. Opin homman nopeasti, sillä siivoan mielelläni myös kotona ja jälkeni on aina hyvin tarkkaa.
Kolme vuotta vierähti nopeasti. Siivousurani ohella opiskelin hissukseen. Sairastin myös masennusta, söin lääkkeitä ja kävin terapiassa. Näin jälkikäteen en voi kuin ihmetellä, että miten selvisin tuosta kaikesta?! Siivoaminen kävi kuntoilusta ja lisäksi kuntoilin muutenkin. Puolisoni oli jo tuolloin kuvioissa, eikä häneltä saamani tuen ja rakkauden myötävaikutusta voi yhtään väheksyä sitäkään. Lääkkeet ja terapia pitivät minut sen verran ”järjissäni”, että saatoin opiskella sen, minkä työltäni, parisuhteeltani ja kuntoilultani pystyin ja ehdin.
Lopulta kroppani sanoi minut irti kerrossiivoojan työstä. Alaselkäni ei kestänyt enää kumartelua, sillä yksi välilevyistä oli pahasti kulunut. Kipuilu ei helpottunut edes fysioterapeutilta saamillani kuntoutusohjeilla, joten minulle ei jäänyt enää vaihtoehtoja. Onneksi muutaman kuukauden kuluttua löysin puolen vuoden työrupeaman erään pienen pojan osa-aikaisena hoitajana. Palkka ei ollut ruhtinaallinen, mutta sain kuitenkin vauvakuumeen lisäksi joitakin laskujakin maksettua.
Hieman ennen lapsiani ehdin kokeilla vielä muutamaa työtä. Olin työharjoittelussa museoarkistoijana (tosin työtehtävät olivat melko ”digitaalisia”), kirkko-oppaana, vapaaehtoisena tekemässä paikallistv-dokumenttia ja yhden päivän verran keräilijänä eräässä suomalaisessa firmassa. Tuo työ loppui harmikseni lyhyeen vain siksi, että oksensin useamman kerran päivässä noin kolmen kuukauden ajan…
Sitten hoidinkin jälkikasvuani. Hoidin, hoidin, hoidin ja hoidin. Samalla hoidin kotiamme, pyykkejä, pihatöitä. Valitettavasti unohdin samalla hoitaa itseäni ja parisuhdettamme. Tuon laiminlyönnin jälkiä yritän siivoilla ja hoitaa vieläkin.
Yhteensä 12 vuotta opiskeltuani ja tehtyäni lukuisia töitä, joita joku voisi paskaduuneiksikin kutsua, valmistuin viimein maisteriksi. Sain eteeni taloudellisesti huonot ajat ja sen myötä entisestään kitistyneet alani työmahdollisuudet. Vaihtoehtoisesti ajattelinkin perustaa yrityksen, sillä olin jo vuosia ollut kiinnostunut myyntityöstä. Käytin kolme kuukautta aikaani yrittäjävalmennuskurssilla ja toiset kolme kyhätessäni liiketoimintasuunnitelmaa, erinäisiä laskelmia ja markkinointistrategioita. Olin varma, että yritykseni palkittaisiin ja perustaisin oman pikkufirman, mutta sekä Finnvera että pankit olivat toista mieltä. Pettyneenä hautasin tuon unelmani syvälle tietokoneeni D-aseman Ö-mappiin.
Viime kesän lopulla viimein ilmoittauduin työttömäksi. TE-keskuksen virkailija nyökytteli osaaottavaisen ja ymmärtäväisen näköisenä, kun totesin työmahdollisuuksien olevan kivenjärkäleen alla. Sain mukaani muutamia esitteitä ja seuraavan tapaamisajan puolen vuoden päähän. ”Toivottavasti töitä löytyy!”, totesi virkailija hyvästellessäni.
Jonkin verran työpaikkailmoituksia on tosiaankin löytynyt, mutta ei työtä. Olen etsinyt ja hakenut töitä sieltä ja täältä, omalta alalta, läheltä liippaavalta ja aivan vierailta vainioilta, isoista ja pienistä firmoista, kunnilta ja valtiolta. Ei mitään. Ymmärrän, että hakijoita on paljon, osa minua paljon pätevämpiä ja sopivampia, eikä minulla ole esimerkiksi sitä aiempaa työkokemusta, johon vedota. Harva palkkaa vastavalmistunutta, mutta pitäisihän sitä jostain se ensimmäinen kunnon työkokemus saada…
Pitkään olen jo miettinyt, että olenko hirveä snobi, kun minulle eivät enää kelpaa siivoojan työt tai istuminen kaupan kassalla (jollaisessa työssä en muuten ole aikaisemmin ollut)? Selitän asian itselleni niin, että selkäni ei kestä noista töistä oikein kumpaakaan. Sitten sisuni kuohahtaa ja totean, että pitääkö minun panostettuani 12 vuotta yliopisto-opintoihin ja saatuani ”hyvät paperit” uhrata kaikki ja palata lähtöpisteeseen? Olkoonkin, että se olisi vain väliaikaista, mutta silti? Enkö ole jo oman osani tehnyt? Myönnän, että se voisi olla se kuuluisa viimeinen naula arkkuun mitä tulee repaleiseen itsetuntooni. Tuntisin epäonnistuneeni surkeasti. En olisi päässyt elämässäni yhtään mihinkään, en ainakaan eteenpäin.
Mutta ajatellaanpas asiaa toisinpäin. Kuvittele, että olet palkkaamassa siivoojaa tai kassatyöntekijää. Sinulla on hakijoiden suhteen tietynlaisia vaatimuksia ja hakijoista tietynlaisia odotuksia. Eteesi tupsahtaa hakemus, jossa tuore maisteri hakee töitä. Käsissäsi on myös kaksikymmentä muuta hakemusta, joissa työttömät alan ammattilaiset, opiskelijat tai muuten työtä vailla olevat, peruskoulun käyneet ihmiset etsivät pöytäänsä leivänlähdettä. Kenet palkkaat? Voin vaikka vannoa, ettet ainakaan sitä maisteria. Sehän lähtisi välittömästi sopivan tilaisuuden tullen leveämmän leivän pariin! Sitä paitsi naisvaltaisilla matalapalkka-aloilla työilmapiiri ei ole kovin… Sanotaanko ”suvaitsevainen”. Minulla on tästä omakohtaisia kokemuksia. ”Maisterinplanttua” ei haluta ”pätemään” ja muistuttamaan siitä, että omat koulut jäivät käymättä…
Joihinkin töihin olen siis liian ”pätevä” tai ylikoulutettu, toisiin taas ei työkokemukseni ole riittävä, kolmansiin koulutukseni on vähän vääränlaista. Jatkan silti sisukkaasti yrittämistä ja lähetän taas tänään kaksi hakemusta lisää. Ja jos työtä ei pian löydy, niin sitten hakeudun opiskelemaan. Pienellä käytännöllisellä lisäkoulutuksella luulisi työpaikankin jo irtoavan helpommin. Sitä paitsi vuoden tai kahden päästä maamme taloudellinen tilannekin lienee jo parempi.